Onnelisuus on muuten jännä juttu, ja oon miettinyt sitä tämän välivuoden aikana paljon. Tavallaan se on mulla niin helposti saavutettavissa, löydän sellaisia pieniä onnen kipinöitä helposti, mutta toisaalta, aina kun oon ahdistunut, musta tuntuu siltä, etten ikinä tuu olemaan onnellinen ja haluttaisi ravistella ihmisiä, että ettekö te tajua kuinka tyhjää elämä on. Esimerkiksi tulevaisuuden ajatteleminen tuntuu kohtauksen aikana aivan hirveältä, mulla on sellainen olo että mun elämä tulee olemaan sellainen tylsä, merkityksetön ja keskinkertainen, enkä voi koskaan vanhana istua sadepäivänä ikkunan äärellä ja tuijotella lasin läpi menneisyyteen hymyillen olipa minulla elämä –
Mutta nyt en kaipaa noita ajatuksia, haluan nähdä onnellisuudesta vain sen toisen puolen, joka on pieni, helppo, hassu ja kaunis. Tänäänkin oon löytänyt jo monta kipinää, ja oikeasti, oon niin kyllästynyt olemaan surullinen ilman syytä.
Ai niin, pakko kertoa yks ihana juttu. Salilla oli sellainen tänä vuonna 90 vuotta täyttävä mummeli, pikkuisen herahti respectejä kun se veteli niiden painojensa kanssa taljassa. Ja haha, sitten kun olin saanut oman ohjelmani tehtyä, tämä vielä katsoi mun lähtöä ja kysyi että ”Jokos sinä lähdet?”. Damn, ei kovin usein saa tuollaista palautetta yhdeksänkymppiseltä mummolta.
41 Kommenttia
90-vuotias WTFF ?? :-D nohuhhuh johan on aikoihin eletty, en ois ihan äkkiä ajatellut että ysikymppiset vetelee salilla ! :)
Se oli kyllä niin sulonen, vähän pyöreä, kurttunen ja harmaat hiukset <3
Ei voi olla, vai että tuommoinen mummeli. :D Tosi ihana kuva muuten! Tulee ihan kesäfiilikset. ^^ Ja kannattaa tosiaan ottaa ilo irti elämästä. Sitä pystyy oikeasti olemaan ihan mitä vain haluaa jos tosissaan yrittää, eikä vain jää katkeroitumaan sängyn pohjalle. :)
Kiitti :) Pakko koittaa, se vaan että jos ehtii käydä päälle se ahdistus niin se on vaikea saada pois. Ennaltaehkäisyä pitäis siis harrastaa!
Kuulostaa ihanalta mummelilta :) Älyttömän kiva muuten toi toppi!
Se oli niin sulonen! Ja kiitti :)
Tosi kiva kuva susta ! (:♥
Kiitti Nenna :)
Mulla on ollu tuon onnellisuuden kanssa vähä samoja fiiliksiä, et mikää ei tunnu miltää. Varsinki nyt talvella ku on ollu nii pimeetä ja on tuntunu että koko maailma kaatuu päälle, vaikka toisaalta ei siihen ees oo mitään syytä. Mulla on kaikki perusasiat elämässä niin hyvin. Nyt ku on menty vähä kevättä kohti, niin alkaa löytyy niitä pieniä asioita jotka tekee onnelliseksi ja tuntuu että elämä on taas ihan kivaa. :) Ehkä toi mun pieni kaamosmasennuski liittyy osittain vähä kariutuneeseen rakkauselämään, ku on sellanen tyhjä kolo erään herran paikalla. Mutta tosiaan nyt on kivempi fiilis ja tulevaisuudessaki on varmasti tulossa tosi kivoja juttuja ja asioita.
Et kiva ku sullaki on näin! Ja huhhuh, mäki haluun olla 90v tuossa kunnossa! Vaudevau :)
I feel you <3 Huh, eroaminen talvella olis kyllä mullekin tosi paha paikka, jotenkin se pimeys vaikuttaa kaikkeen. Toivottavasti sulla menee hyvin kevät ja elämä tuo kaikkia kivoja juttuja arkeen :)
En kestä kun oot niin ihana tossa kuvassa!
Oon miettinyt ihan samoja juttuja viime aikoina ja tullut siihen tulokseen, ettei vaan kannata miettiä :D Oon myös ruvennut nauttimaan niistä pienistä iloista oikein tarkoituksella. Elämässä on niin paljon kaikkea kivaa :)
Hihi <3 Ja tuo on jännä tuo tarkoituksella nauttiminen, se on yllättävän toimivaa! Vaikka tuntuu aluksi vähän teeskennellyltä, mutta loppujen lopuksi, ilo on iloa vaikka sen olis väkisin ite itelle aiheuttanukki :D
Mielettömän söpö kuva susta! ♥ Hihi onnelliset ajatukset kunniaan! :)
Voi kiitos :) ja niimpä, niimpä!
Onnellisuuden pohdinta ollut täälläkin pinnalla tällä viikolla. Ollu vähän hiljanen meininki kaiken kaikkiaan, myös blogissa. :/ Nyt saa märehtiminen loppua… Tulin sanomaan, että ihkun näkönen kroppa tässä kuvassa.
Niimpä! Paitsi että itkin just äskenkin :D Okei se oli viimeinen kerta. Oot ihana Kaisa <3
Moikka Sita! Aivan mahtava blogi! Muistan itse välivuodelta ja muutenkin lukion jälkeiseltä ajalta aivan samanlaisia tuntemuksia, kuin mistä kirjoitat. On hämmentävää olla onnensa kukkuloilla yhdessä hetkessä ja seuraavana päivänä miettiä onko missään mitään järjeä. Sitten kun elämässä alkaa taas uudemman kerran tapahtua, unohtaa sitä pohdiskelun hetkeksi ja heittäytyy kiireiden vietäväksi. Olen vakuuttunut, että sulla on paljon upeitä juttuja edessä päin, sillä sun kaltaisesi fiksu ja filmaattinen ihminen ei kauas voi onnen tieltä eksyä. Sun blogisi on ehdottomasti paras seuraamani blogi.
Ensinnäkin kiitos paljon :) Toiseksi, ah ihana kuulla että muillakin on näitä tunteita – oon ollu vähän että joo kiva, kaikki kehuu että välivuosi on hauska juttu ja ite oon masenuksen partaalla :D Kiitos ihanasta kommentista, arvostan sitä kovasti.
Hmmm… ei elämästä tule tylsää, merkityksetöntä ja keskinkertaista, jos tartut kaikkiin mahdollisuuksiin ja tilaisuuksiin mitä elämä sulle tuo. Aina avautuu ovia, joita ei olis ikipäivänä voinu kuvitellakaan, ja kannattaa myös tavoitella niitä tähtiä ja yrittää toteuttaa niitä omia hulluimpiakin ideoita, ne voi ihan hyvin toteutua! Itse en usko et voi koko ajan olla "onnensa kukkuloilla", elämään kuuluu muutkin tunteet, mut tietynlaisen tyytyväisyyden voi mielestäni saavuttaa. Tuohon ikäänkin kuuluu vähän nuo ahdistuksen tunteet, mutta kun se oma paikka sieltä löytyy niin kaikki alkaa tuntumaan paremmalle, believe me :) Isosiskona ja omasta kokemuksestakin voin sanoa ettet ole tuntemustesi kanssa yksin, se on sitä nuoruuden tuskaa hehe. Se on helppo sanoa et älä mieti liikaa, äläkä murehdi turhia, mutta kannattaa yrittää opetella luottamaan elämään että kyllä se kantaa ja kaikki menee juuri niinkuin pitääkin ja hyvin :) Tulihan kommentti, mut nää psyykkisen hyvinvoinnin asiat koskettaa mua aina niin syvältä :) Iloa elämään Sita!!
Ihana Mari. Helpottavaa kuulla, ja mie oon nimittäin monesti kattonu sinun ja muiden entisten Hot Cakes -tyttöjen kuvia kun monet teistä on saanu lapsen ynnä muuta ja miettiny että miltähän teistä tuntuu! Vaikutatte kaikki niin onnellisilta että itellekin tulee hyvä olo teidän juttuja lukiessa. Haluan olla ite samanlainen sitten vähän isompana :) kuulostaapa hassulta.
Ja tuosta nuoruudentuskasta vielä; oon ollut samaa mieltä, että tällaiset oikeastikin on vaan vahvasti osa nuoruutta, ja kyllä sen huomaakin, en oo enää läheskään yhtä sekaisin kuin yläasteen lopussa ja lukion alussa. Mutta, se vähän pelottaa, että mun aikuisella perheenjäsenellä on ihan samoja oireita ollut nuoruudesta keski-ikään saakka, ja tuntuu että miekin oon saanut perimän ja sattumien kautta samanlaisen heittelehtivän psyykkeen. Mutta onneksi tuohonkin asiaan voi vaikuttaa itse, mie en esimerkiksi sano ikinä että joku asia on suoraan peritty; eletty elämä ja omat valinnat on kuitenkin helpottavan isossa roolissa tässäkin asiassa :)
Mun on pakko vielä sanoa se, että älä Sita epäile jatkossa myöskään oikeasti hakea sitä ammattiapua tohon jos tuntuu ettet yksin pysty selättämään pahaa oloa, mä en kyllä epäile hetkeäkään ettetkö hyötyisi siitä, kunhan se oikea ihminen löytyy kenen kanssa on hyvä ja helppo jutella. Siitä mitä sanoit tuolla, etteivätkö asiat olisi sulla NIIN huonosti että ammatiapua tarvitsisit, niin musta tohon asiaan ei ole mitään mittaria, että kuinka perseelleen täytyy kaiken olla, että voi/saa hakea apua. Kaikilla on oikeus siihen, eikä kukaan voi sanoa sulle että sulla ei ole "tarpeeksi" huono olo. Aina parempi on hakea sitä apua vähän aikaisemmin kuin silloin kun ollaan oikeasti jo romahduspisteessä.
Ja siitä kun sanoit ettei tuo ole "fyysistä" kuin joku paniikkikohtaus, niin paniikkihäiriö/ahdistuneisuushäiriö/masennus yms. ovat kaikki sekä henkisiä että fyysisiä tiloja, ne kuuluvat ihan samaan kastiin. Oireilu on tietenkin yksilöllistä ja jotkut oireilevat enemmän henkisellä, jotkut fyysisellä puolella. Pointtina tässä mulla on siis se, että hyvinkin saattaisit myös lääkkeistä hyötyä tossa sun tilanteessa, sillä mielialalääkkeet auttavat nimenomaan ennen kaikkea siihen henkiseen pahaan oloon sen ohella, että saattavat helpottaa pahimpia fyysisiä reaktioita. Ne korjaavat juurikin niitä haitallisia ja kehämäisiä ajatusmalleja aivan kuten puhuminenkin. Vahvasti ahdistukseltahan toi sun kuvailu kuulostaa, mitä mulla on myös diagnosoitu vuosi sitten näihin samoihin aikoihin. Olin aluksi niin huonossa kunnossa (en pystynyt nukkumaan ollenkaan, oli jatkuvasti vahvoja "katastrofiajatuksia"& ahdistavaa oloa) että sain lääkkeet, jotka auttoivat suhteellisen nopeasti takaisin toimintakykyiseksi. Kävin myös kevään, kesän ja viime syksyn mittaan puhumassa muutamalla eri ammattiauttajalla. Molemmat, niin puhuminen kuin lääkketkin ovat auttaneet.
Avauduin nyt tästä täällä, vaikken muuten ole tästä asiasta yhtään "julkisesti" puhunut, esimerkiksi omassa blogissani ei liikuta näin henk.koht.tasolla, mutta sun tekstin ja näitä kommentteja luettuani en voinut olla hiljaa :]
Voi sua..:) Voin todeta varmaan kaikkien meidän HC-tyttöjen puolesta, että meistä tuntuu paremmalta kuin koskaan!:D Vaikka kaikilla meillä on ollut ja on omat surut ja vaikeudet elämässä, ja vaikka ollaan keskenään aika erilaisiakin, niin luulen että yhdistävänä tekijänä meillä on rohkeus olla omia itsejämme ja toteuttaa unelmiamme omilla tavoillamme. Mun mielestä se onkin tosi tärkeää onnellisuuden kannalta, että oppii tuntemaan ittensä ja tekee ja tavoittelee niitä asioita, joista itse saa iloa ja tuntee merkitykselliseksi. Ilo on hyvä mittari asiassa kuin asiassa eikä kaks lasta-omakotitalo-kultainennoutaja-volvo-tyyppiset ratkaisut toimi välttämättä ihan kaikilla.
Perimään ei ikävä kyllä voi vaikuttaa, mut voit vaikuttaa siihen miten suhtaudut siihen, niinku itekkin sanoit. Menetkö aina täysillä mukaan pohjamutiin, vai mietitkö et noni tää on taas tätä ja ehkä pystyt ottamaan heittelyt vähemmän vakavasti jopa huumorilla? Se helpottaa kun tietää mistä on kyse ja että se menee ohi, kunnes tulee taas;)
Yks varma tapa tuntea itsensä ja elämänsä hyvin merkitykselliseksi on tehdä lapsi! Voin satavarmasti sanoa, etten ole koskaan elämäni aika ollu yhtä onnellinen kuin Veikan elinaikana. Veikka saa mut aina hymyilemään ja välillä tuntuu että sydän oikein pakahtuu rakkaudesta ja onnellisuudesta. Välillä vaan pää räjähtää kaikesta muusta;) Mut lasten aika on sulla sitten myöhemmin, nyt vaan koitat nauttia niistä elämän pienistä ja suurista iloista mitä se sulle tuo:)
P.s. Munki salaisena haaveena on julkaista runokirja, saa nähä toteutuuko tuo koskaan, en ole uskaltanu luetuttaa niitä muilla kuin puolueellisilla lukijoilla, jotka kehuu ne maasta taivaisiin:D Älä kerro kellekään;)
Meinasin just kirjottaa että o-ou nytkö mie jo joudun lapsentekoon! :D Mutta oi tuo kuulostaa niin ihanalta, ja sinustakin kyllä huomaa tuon onnellisuuden – tuntuu että kaunistut vaan päivä päivältä. Ja joo tuo oli kyllä hyvin sanottu tuo ilo on mittari eikä stereotyyppiset suomalaisunelmat! Kiitos, koska oon miettinykki että pitääkö kaikkien oikeasti vaan tähdätä siihen ja tuntea just omakotitalosta ja kahdesta lapsesta onnea, haha.
"Menetkö aina täysillä mukaan pohjamutiin, vai mietitkö et noni tää on taas tätä ja ehkä pystyt ottamaan heittelyt vähemmän vakavasti jopa huumorilla?"
En nykyään mee täysillä, en enää nauti siitä alakuloisuudesta niin kuin joskus. Ennen Tuukkaa kyllä usein vedin oikein kunnolla kaiken paskaksi – kuulun niihin ihmisiin, jotka huomaamattaankin tekee kaiken joko täysillä tai ei ollenkaan.
Enkä oikein voi ottaa huumorilla, koska ne kohtaukset on kuitenkin kohtuu järkkyjä. Tai no silleen että olin monta vuotta itsetuhoinen niiden takia (nyt onneksi ollu yli vuoden ilman). Tai siis että ne ei oo sellaista kohta-on-menkat-mielialan-ailahtelua jolle vois poikaystävän kanssa nauraa jälkeenpäin, vaikka ehkä vaikuttaa siltä kun puhun näin avoimesti :D Niin siksikin haluan niistä eroon, oon kuitenkin altis tekemään hulluja juttuja. Varmaan kaikkein paras ratkaisu olis että opettelen estämään ne kohtaukset vaikka väkisin (se on kuitenkin hyvin vaikeaa, kuinkas muuten niitä tuliskaan) ja myös etsin jotain uusia keinoja joilla pysäyttää henkinen huono olo. Yksin ollessa se vaan on vähän vaikeaa, ajatukset on paljon kovaäänisempiä silloin kuin seurassa.
Ps. Anna mieki luen!! Itse sanoit että pitää pitää unelmista kiinni, ei muuta kuin työstämään ja julkaisemaan :)
Joo no nuo sun kohtaukset onki sit kyllä paljon pahempia ku perus menkkamasikset, oot varmaan hakenu niihin ammattiapua..? Lääkärillä olis varmaan joku pilleri niitä varten mutta tuskin haluat mitään sellaista, eikähän se poista itse ongelmaa. Tietenki ois hyvä selvittää jos näihin kohtauksiin on joku tietty syy, ja yrittää ratkaista/ennaltaehkäistä sitä, vai tuleeko ne ihan puskista missä ja milloin vaan. Hankalaa! Mut niinkö sanoin, kaikilla on kuitenkin ne omat vaikeudet elämässä, jotka kasvattaa meitä ja tekee meistä "meitä". Niiden kanssa täytyy vaan oppia elämään, niin kurjalta ku se kuulostaakin…Toivon sulle voimia ajatella positiivisesti silloin kun kaikki ahdistaa, kyllähän se aina siitä kirkastuu vaikkei siltä juuri silloin tuntuiskaan..
Mun runot saa nyt kuule pölyyttyä ihan kaikessa rauhassa pöytälaatikossa ja odotella uutta inspistä. Nyt ei oo semmonen tilanne et ois aikaa ja fiilistä perehtyä niihin sen kummemmin. Kaikki ajallansa…:)
Nii ja on ne siis helpottanu tosi paljon, oon mie ihan ok! :D Seki on vähän hankala ku mulla ei oo fyysisiä kohtauksia, niin ku paniikkikohtaus johon on usein annetaan lääkkeet, vaan tää on pelkästään henkistä. En itse asiassa oo ikinä hankkinu apua, pääsin loppujen lopuksi ite eroon kaikesta. Jotenki tuntu aina että ei mulla oo asia nyt _niin_ huonosti että pitäis lääkärille mennä. Vaikka kuulostaa hurjalta :D
Kuulostaa muuten tosi, tosi tutulta :) Jos asuisin lähempänä, ni pyytäisin sut kahville! Mut ei tarvii itseasiassa olla sairas, et pitää mennä lääkärille. Jos noi kohtaukset on olleet sulle vaikeita, ni ite ainakin suosittelisin sua miettimään, jos jostain keskustelusta ois apua. Se on nimittäin hiton pelottavaa ja vielä enemmän voimia vievää, ku luulet olevas selvillä vesillä ja out of blue tulee joku huono olo takasin. Muiden (ammattilaisten) avulla kun oppii sitten vähän paremmin ottamaan sellaisenkin tilanteen rauhallisemmin (..) vastaan. Ei sillä, aina toivon, ettei kellään tuu mitään tommosia, mitä tässäkin oot selittänyt, mutta joskus ne vaan tulee takasin, "ilman syytä".
Nii btw, sulla on tosi ihana blogi, ja viihdyn siinä, koska vaikutat todella välittömältä ihmiseltä. Se on jotain sellaista, mitä itseenikin haluaisin tuoda lisää.
Ensinnäkin, kiitos ku vaivauduit laittaan kommenttia, arvostan :) Jep, on nuo takaumat kyllä silleen pelottavia – se on onneks helpottavaa, että sitä jollain tavalla liittää ne murrosikään, ja toivon mukaan ne myös liittykin siihen. Ja tietenkin se on niin monien asioiden summa, esimerkiksi seurustelu "rajoittaa" aika paljon pahoja juttuja, koska sitä ei tuu oltua niin paljon yksin omien ajatustensa kanssa. Kyllä mie silleen oon aatellukki että jos tää alkaa pahenemaan niin pitää tehä asialle jotain, mutta onneksi aika vähälle jää nuo ahdistukset. Ne vaan tulee joskus niin helposti, esimerkiksi sellaisesta asiasta että mulla on kiire ja pitäisi tehdä tietyt asiat tietyssä ajassa, mutten osaa päättää, minkä asian teen ensin -> rojahdan sängylle itkemään enkä pysty liikkumaan vähään aikaan, vaikka tietenkin reaktio pitäisi olla päinvastainen ja mun pitäis vaan alkaa tekemään niitä juttuja että ehdin. Mutta kiitos kun jaksoit laittaa mielipiteitä, ne on aina tervetulleita, itellä kun tuppaa olemaan aina se sama näkökulma asioihin :)
Ps. Olipa ihana kehu, toivotaan etten pelkästään vaikuta sellaiselta :D
http://reettaslife.blogspot.com/2012/02/ask-me-anything.html
olisi kiva jos kävisit laittamassa muutaman kysymyksen tuonne :)
ps. ompa kiva postaus :)
Kävin!
Ihana kuva susta! Sun rusketus, söpöys ja toi paita ah! so sweet :)
http://mysecrets-linda.blogspot.com/
Haha ihana Linda. Pusuja <3
Wauuu mikä kuva susta! Oot ihana :)
<3
No vähänkö rakastan sun hiuksias. Randomkommentti, mutta kun NAM!
Randomkiitos ja iii älä syö näitä :)
i loove your hair! <3<3
Oh thank you :)
Ihana kuva, toppi ja ilme ja kaikki! ^^ Nätti.
+ OHO, aika mahtimummo :>
Kiitos paljon kommentista! Itseasiassa pelkästään se haalea tausta on sieltä cutest blog on the blockista ja en ole vielä jaksanut etsiä kuvaa ihan jotain muuta kautta taustaksi :,D muutoin on ulkoasu oma ja kuvat sieltä täältä, kiitokset :>
Kivaa viikonloppua ja tupsahda toki useamminkin vierailulle, olis huippua ^^
Satu
– Indie by Heart
Voi kiitos :) Aa oho! Hyvin oot saanu sopimaan kaikki ne kuvat, katoin että tää on varmasti joku valmis teema kun on niin ihania ne kaikki yksityiskohdat.
Ja kiitos samoin hihi.
No olipas koskettava ja oivaltava sanoma lyhyessä tekstissä. Koskettava siksi, että mä pystyn samaistumaan tohon fiilikseen aika täydellisesti. Toisaalta tavallinen arki tuntuu mukavalta ja turvalliselta ja sitä haluaisi vain keskittyä elämään tässä päivässä ja hetkessä tulevaisuutta tai mennyttä murehtimatta ja kiitollisena siitä, mitä jo on. Mutta voi kun se olisikin niin helppoa, enkä ajatuksiaan pysty vaan sulkemaan pois. Mulla on myös toisinaan taipuvaisuutta aika äärimmäiseen pessimismiin tulevaisuuden suhteen, synkkyyteen ja epätoivoon ja yleiseen asioien murehtimiseen ja märehtimiseen (mikä tuli etenkin viime keväänä muutaman kuukauden ahdistus/masennusjaksossa tajuttua), joten tää teksti oli jotenkin lohduttava ja niin helppo ymmärtää, kiitos avautumisesta Sita :]
Kiitos paljon kun kommentoit, arvostan kun ihmiset kertoo kokemuksistaan ja neuvoo :) Ja varsinkin kun et oo yleensä näistä jutuista julkisesti puhunu – en miekään ennen, mutta nyt siitä pahimmasta kaudesta on jo niin pitkä aika että asia tuntuu luonnollisemmalta ja vähemmän aralta kuin vaikka vuosi sen masennuksen jälkeen.
Tuo avunhakuhomma.. Ehkä mie silläkin ajattelen mun oireita hiukan vähäpätöisesti, koska oon ollu pahemmassakin jamassa ja siihen verrattuna oon kyllä ihan onnellinen ja terve tyttö. Kuitenkin ahdistuneisuus on vähentynyt, oon ollut kuivilla itsetuhoisuuden suhteen nyt yli kaksi vuotta eikä masennustakaan oo. Oon kyllä ottanu tuon asian vähän vakavempaan harkintaan teidän kommenttien jälkeen, eli jos näitä ahdistuksia tulee vähänkään lisää niin harkitsen kyllä jonkun ammattilaisen kanssa jutustelua. Luultavasti tätä ei kuitenkaan tuu vielä tapahtumaan, koska kevät ja kesä tulee ja valoisaan aikaan sitä on väkisinkin vähän onnellisempi kuin kaamoksessa eläessä.
Hassu juttu muuten tuo fyysiset oireet vs. henkiset oireet; mie aina hoen kaikille tuota samaa, että psyykkinen paha olo pitää aina ottaa vakavasti, mutta silti omalla kohdalla sitä kuitenkin vähän vähättelee omaa tilaansa. Henkisiä oireita on kuitenkin ensinnäkin vaikeampi selittää sanoin, ja toiseksi, kun niitä tarkastelee jälkeenpäin, ainakin mulla tulee sellainen olo että no kyllä mie tiedän miksi alkoi ahdistamaan, ja miten olisin voinu pysäyttää kohtauksen (vrt. joku paniikkikohtauksen estäminen ajatuksen voimalla on tavallaan vaikeampaa). Ja jotenkin kun asia tapahtuu omalla kohdalla niin mikään ei tunnu niin pahalta :D Jos esimerkiksi kuulisin että joku kavereista viiltelee, niin menisin shokkiin ja saisin hepulin ja huolestuisin paljon paljon enemmän. Ja jotenkin lääkkeet.. vaan tekee sen reaktion mulla että no eii tässä nyt oo mikään niin pahasti sekaisin. Ja sekin on vähän ristiriitaista että niitä ihania päiviä on kuitenkin enemmän kuin huonoja – pitäis kai vähän tutustua näihin asioihin enemmän, ei olis väärää tietoa eikä ennakkoluuloja.
Ihana kuitenkin kuulla että oot paremmassa kunnossa, ja ikävä että oot joutunu kokemaan kaikkea huonoa :( Onneksi nää jutut kuitenkin kasvattaa ja näyttää asioita uudella tavalla, ei kai niistä voi oikein muutakaan ajatella jos haluaa olla onnellinen.
Isot halit vielä kun jaksoit kommentoida <3