Puolimaraton :(

Apua kun meinaa tulla taas paha mieli näitä kuvia katsoessa. Eihän se eilinen puolikas nimittäin mennyt nappiin, maaliin tai mihinkään muuhunkaan.

Aamulla herättiin Maijan kanssa aikaisin, syötiin aamupalaa ja jännitettiin yhdessä. Mulla oli ihan yllättävän hyvä olo allergian suhteen, nenäkään ei ollut mitenkään kovin tukossa. Puolimaratonin lähtö oli kahdeltatoista, joten mentiin yhdentoista aikaan Raattiin. Aurinko paistoi tosi lämpimästi ja Raatissa oli ihanan jännittynyt tunnelma :) Muistin jopa ottaa kaiken tarpeellisen mukaan: Tritaniumista blogiyhteistyönä saadut kompressiosäärystimet, musiikit, vesipullovyö ja sykemittarin kello ajanottoa varten. Me haettiin mun kisanumero, moikattiin minun isää ja pikkusiskoa, jotka tuli katsomaan juoksua Rovaniemeltä asti, ja mentiin aika viime tingassa starttiin. Oli niin jännää!

Sitten se oli menoa. Lähdettiin juoksemaan Nallikarille päin, mutta jo ekan juomapisteen kohdalla mun olo alkoi paheta. Tuntui, kuin kurkunpää olisi mennyt tukkoon ja reilun vartin jälkeen mun hengitys alkoi kuulostaa siltä kuin olisin ollut tukehtumassa astmakohtaukseen, enkä mie pystynyt hengittämään syvään, vaan vedin sellaisia lyhyitä henkäisyjä, jotka tuntui jäävän ihan puolitiehen. Mulle tuli myös samanlainen kipu kuin kipeänä treenatessa, tiiättekö kun keuhkoja silleen raastaa ja veri maistuu vähän suussa? Mulla alkoi tulla sellainen pieni paniikki, hidastin vauhtia reilusti ja koitin aatella, että kyllä tämä menee ohi. Tosi monet ohittajat kääntyi katsomaan mua, varmaan just sen hirveän äänen takia. Siinä vaiheessa tiesin jo, etten tuu juoksemaan sitä puolikasta loppuun, ja alkoi tietenkin itkettää, mikä taas pahensi entisestään hengittämistä. Sinnittelin toiselle juomapisteelle Tuiran rantaan ja purskahdin itkuun. Se olo oli aivan hirveä, olin niin pettynyt ja paniikissa ja huh huh. Annoin mun numeron järjestäjälle, soitin mun isälle ja menin sitten kauemmas nurmikolle makaamaan ja itkin siellä koivun alla :D Mun hengitys vinkui ja rohisi vielä silloinkin, kun lähdin takaisin kohti Raattia, ihan kuin mulle olisi yhtäkkiä tullut paha yskä.

Mutta, tapahtui sitten jotain hyvääkin! Kamalasta olosta huolimatta halusin mennä kannustamaan Maijaa maaliin, ja vitsi minun tyttö veti oman ennätyksensä 1 h 41 min, ollen samalla meän sarjan kolmas. Olin niin ylpeä, että se tunne meni oman katkeruudenkin yli :)

Aloin kyllä jälkeenpäin epäillä itseäni ja miettiä, kuvittelinko vaan sen kamalan olon ja luovutinko liian helpolla. Tosi ärsyttävää, ei tässä oikeasti auta jossitella ja pitäisi olla ylpeä, että edes yritin, vaikka tiesin tämän allergian olevan näin paha tänä vuonna.

Myöhemmin iltapäivällä mentiin sitten Toripolliisiin syömään. Tuli jo siinä vaiheessa vähän parempi mieli :)

Mutta semmonen se oli, Sitan eka puolimaraton! Jäi kyllä pienet traumat, tai siis toisaalta tuntuu, että haluan mahdollisimman pian yrittää uudestaan ja hoitaa homman pois alta, mutta toisaalta mulle jäi sellainen pelko – se viimeinen kilometri oli niin kamala, vaikka koitankin järkeillä, että allergian syytä se suurimmaksi osaksi oli. Mutta, nyt se mun kesä vihdoin alkoi! Ei tarvitse enää tilata limsaa terassilla tai suunnitella treenejä. Eilen oltiinkin sitten Kaarlessa ja sain vielä majoneesipizzaakin yöllä.

Nyt pitää alkaa katsomaan Suomen peliä, ää! Moika!