Pikku kuulumisia

Viikot menee niin älyttömän nopeasti nykyään.

Eikä se tavallaan haittaa yhtään; mitä nopeampaa päivät suhahtaa ohi, sitä nopeammin myös saapuu joulukuun 13. päivä, jolloin lähden sinne mun kuukauden reissulle Balin kautta Thaimaahan. Mutta toisaalta tuo samainen päivä on deadline mun kandille, joka pitäisi saada valmiiksi ennen kuin pakenen talvea auringon alle. Eli puolensa tälläkin!

Arkipäivät meni tällä viikolla aika samalla kaavalla kuin yleensä tänä syksynä: aamupäivällä yliopistolle, lounas, yksi luento, kotiin iltapäivällä, illalla jumppaan tai töihin ja jossain välissä yritän näpytellä kandia. Tällä hetkellä nautin jotenkin tosi paljon arjesta, sen kivoista rutiineista ja pikku yllätyksistä. Noihin kivoihin rutiineihin voisi laskea esimerkiksi bussimatkat yliopistolle raksun kanssa, päivittäiset lounastreffit tyttöjen kanssa opiskelijaravintolassa, iltapäiväkahvit ja ihan vaan kaupassakäynnin, sillä jostain syystä rakastan shoppailla vihanneksia ja hedelmiä… #mummosyksy2015

Pieniä piristäviä juttuja taas on esimerkiksi ensilumen luoma hiljainen valo iltaisin, uusien reseptien testailu, yliopiston salaattibaarin linjastoon yhdeksi päiväksi ilmestyneet herneenpalot ja Lumenelta saapunut meikkipaketti (kaupallinen yhteistyö).

Niin kuin kerroinkin täällä blogissa, lokakuun lopussa olin tosi stressaantunut. Nyt olo on kuitenkin sata kertaa parempi, mistä kertoo myös se, että mun silmässä nykinyt elohiiri on vihdoinkin kadonnut! Joo, enhän mie iskenyt random ihmisille silmää kuin kolmen viikon ajan… Tuo oli kyllä pisimpään jatkunut elohiiri ikinä, vaikkei se tietenkään kellon ympäri nykinyt. Oon myös nukkunut paremmin, eikä mulla ole enää sellainen olo, että pienikin kiire vie täysin voimat.

Pikku vastoinkäymisiäkin on tietysti ollut, keskiviikkona esimerkiksi kaaduin pyörällä ja lensin maahan vasemman lonkan ja kyynärpään varaan. Mutta tuplaonni onnettomuudessa: mulle ei käynyt mitään pahempaa, eikä mulla sattunut olemaan laukussa mukana kameraa tai iPadia, jotka olin meinannut napata mukaan, mutta jotka sitten jostain syystä jätinkin kotiin. Huh hele, olisi ollut kevyt tonnin arvoinen kaatuminen…

Tein muuten tuossa pari viikkoa sitten aika ison päätöksen, joka on muuttanut mun jokapäiväistä elämää aika paljon. Kerron tuosta kuitenkin paremmin omassa postauksessaan, sillä uskoisin, että asiaa riittää vähän useamman sadan sanan verran. Sadoista sanoista puheenollen, mun pitää pitää tämä postaus lyhyenä ja alkaa näpyttelemään – kaikkien yllätykseksi – kandia! Jes.Palaillaan siis huomenna pikkujoulupostauksen merkeissä :)