Tuossa aamiaisella kertailtiin kuulumisia, kuultiin isoja ja pieniä uutisia, hymyiltiin ja itkettiin. Tuntuu ihan hullulta, kuinka paljon asiat on muuttuneet: joskus oli kymmenen tyttöä ja Rovaniemi, Kauppayhtiön lounaat ja perjantai-Onnela, yhteiset tunnit lukiossa, Pöykkölän kotibileet, jumpat Kuntokarusellissa, turhat riidat ja draamat, reissut Leville, kaikki se huolettomuus eikä tietoa tulevasta. Nyt kymmenen tyttöä ja kaksi kaupunkia, opiskelua ja erilaisia työpaikkoja, omat asunnot, eroja ja sormuksia, uusia alkuja ja aitoa ystävyyttä, välittämistä. Ja onneksi vielä on jäljellä myös paljon vanhaa: yhteisenä kaupunkina Rovaniemi, vieläkin täydet kymmenen koossa, paljon naurua ja ruokaa ja ylivedettyä läppää – sekä jokaisen tytön omat vanhat, ihanat ja tyhmät piirteet, joihin ihastuu ja joista ärsyyntyy vielä vuosien jäljeenkin.
Oon myös onnellinen siitä, että loppujen lopuksi kaikilla meistä menee niin hyvin. Ei se oo niin itsestään selvää. On aina niin mahtavaa nähdä, miten sattuma tai kohtalo, elämä tuo ihania juttuja muiden kohdalle: yksi toteuttaa jo nyt unelmaansa työn saralla meikkaaja ja maskeeraajana, toinen uskaltaa löytää rakkauden muilta mailta ja kolmannesta vain näkee, että elää yhtä onnellista arkea kuin ansaitseekin. Ja oon kiitollinen siitä, että tästä syksystä lähtien meitä on Oulussa jo kuusi (kaksi paria kämppiksiä, kaksi omassa asunnossa) – ja loput neljä kuitenkin kohtuullisen matkan päässä Helsingissä. On siitä nykyajan älypuhelinelämästä oikeasti niin paljon hyötyäkin: meän yhteydenpito ja porukan kasassa pysyminen olisi varmaan ollut ihan erilaista, jos sama hajautuminen olisi tapahtunut kymmenen vuotta sitten.
Hassua, muutaman vuoden päästä mie varmaan luen tätä postausta ja mietin, kuinka nuoria ja huolettomia me oltiin näin 22-vuotiaina. Elämä on aika siistiä.
Ps. Jos tykkäsitte postauksesta, saa tykkäillä Facebookin puolellakin :)
