Selaillaan tägiä

runot ja kirjoitukset

Pray for Paris

marraskuu 14, 2015

image 

Tänään tuuli tuntui kylmemmältä kuin ennen.

Jossain kaukana (mutta silti niin lähellä) julmuus välähteli eilen illalla sokaisten satoja ihmisiä ikuiseen pimeyteen. Marraskuun kolmastoista päivä. Aamulla miljoonat heräsivät epäuskoon, pelkoon, kysymyksiin, epätietoisuuden puristavaan otteeseen. Ei tunnu oikealta aloittaa päivää niin kuin ennen, hymyn takana hetken unohdus.

Oma typerä arkeni, turhat valitukseni
mitä jos minulle sinulle meille rakas joskus kävisi noin miksi kukaan ikinä 
miten voi olla en kestä tätä maailmaa

 

Nyt hiljaisuus valuu kyynelinä ikkunoissa, seinät kaikuvat äänettömiä huutoja ja suru laskee huntunsa ihmisten ylle peittäen Ranskan valkoiseksi. Mutta vaikka surun harso on ohuempaa täällä kaukana, minusta tuntuu kuitenkin siltä, että haluan hakeutua sen suojaan.
Sillä siellä, myötätunnon tuoman tuskan seassa on ihmisyys, rakkaus.

 

Vain kesätähteni

elokuu 10, 2012

Taustamusiikki.

~*~

 

Aurinkoisen kesäpäivän hiljaisuus pyörteili paikoillaan kivitalon parvekkeen reunoilla, kun suutelit solisluitani ensimmäisen kerran. Rakennuksen varjot levittäytyivät vaivihkaa tummiksi lammikoiksi puutarhaan, omenapuut olivat siellä ja aika oli jähmettänyt yläkerran peilin simpukankuorille vaaleanpunaisia aaltoja. Tuuli puhalteli viileää ilmaa avonaisten ikkunoiden verhoille, eivätkä ranskalaisen kellon koukeroviisarit uskaltaneet liikkua. Mutta minä uskalsin, kietoa aikaani ympärillesi; tukistaa hellästi ja suudella, hymyillä katsoa tuntea koskea unohtaa. Yhä uudelleen ja uudelleen, eikä kello vieläkään edes värähtänyt (minä sitäkin enemmän).
Ja kun makasimme puhtaanvalkoisissa lakanoissa, tuntui, kuin iltapäivä ei loppuisi koskaan.
Vaikka olin kesän ensimmäisenä päivänä vannonut etten siihen sortuisi, minä rakastuin. Rakastuin kesäöihin (en sinuun muka koskaan kuitenkaan), niihin jolloin pujotit sormesi sormieni lomaan kävellessämme hiekkatiellä puiden valoraidoissa – ja minä nauroin. Nauroin sitä ihastusvapautta ja elämää, meren kohinaa hiuksissa, enkä voinut kuvitellakaan että se nauru koskaan loppuisi; sinun ihollasi tuoksuisi ikuisesti vehnäpeltojen taakse katoava auringonlasku, ei koskaan kylmää sadetta ja maailma olisi aina meidän. Me päättäisimme, kuinka tarina päättyisi, enkä minä aikonut tuntea liikaa. En sinua kohtaan, en vielä, ehkä joskus kun nuoruus loppuu. Annoin sinun lennättää minut piruetteina taivaaseen tajuamatta, että pudotessani olisin ilman painovoimaakin sinusta riippuvainen.
Hiekkatien takana, vehnäpellon ja metsän reunalla kasvoi ruohonkorsisiltojen lähellä pieniä metsämansikoita. Joskus makasimme siellä, omassa maailmassamme, taivas avoinna silmiemme edessä. Puhuimme lapsuudesta, pimeästä, ajan kiireestä ja siitä, kuinka lämpimältä kesäilma tuntui paljaalla iholla. Sanoja ei saanut olla liikaa, minä en halunnut, mutta kun vartalomme painautuivat yhteen kuin vihreät kaaret allamme, me maalasimme kesäpäivät kauniimmaksi kuin mikään muu koskaan ennen. Katsoin sinua pitkään, kuin en olisi jo muistanut tarkalleen jokaista piirrettäsi – kyllähän minä tiesin ne muodot ja linjat. Leukaluusi kaaren, millainen aamuöinen hymysi oli ja kuinka syvälle sieluusi silmiesi iiristen mustat varjot ulottuivat – mutta mitä en tajunnut, oli se, että kesän jälkeen nuo asiat olisivat painuneet sydämeeni saakka.

 

~*~

 

Keskikesän jälkeen iltapäivien ikuisuus ei tuntunut enää iholla viileinä lakanoina. Se katosi ilmaan, muuttuen syksyn tuoksuksi sateen jälkeen ja sen taika pyörteili enää silmissämme. Heinäkuun viimeisenä päivänä kesä oli yhtäkkiä hiljaa, sinä tartuit käteeni kiinni ja askeleet portailla muuttuivat sumeiksi, sillä tiesin, ettet veisi minua hiekkatien reunalle.
Kävelimme nurmikentän poikki, puiden suojaan. Istuimme omenapuutarhassa piilossa maailmalta (sumeaa), sinä et sanonut mitään ja annoit maahan laskeutuvan katseesi kertoa, että lähtisit. Ensin en osannut reagoida – jossain kaukana lauloi pikkulintu ja sen musta siluetti tuntui hetkeksi peittävän auringon – kunnes sydämeni muisti taas esittää ja jatkoi tanssiaan. Katsoin hetken taivaanrantaan, kunnes tajusin, ettei horisontissa näkynyt vastauksia. Ei se ollut sinun vikasi, eikä kenenkään muunkaan – parempihan se oli niin, sinun pitikin olla vain kesätähteni. Kunnioitin hiljaisuuttasi ja suutelin sinua hiljaa, mutten nähnyt surua silmissäsi, vaikka niissä heijastui minunkin katseeni.
Muutaman päivän jälkeen seisoin pihamaamme porteilla. Aurinko silitti viimeisiä lämpimiä säteitään olkapäilleni ja sora tuntui pistävältä paljaiden varpaiden alla. Pyyhkäisit kädelläsi pitsimekkoani, kuin peläten kosketusta ihoon ja minä katsoin poskipäitäsi sanoessani hymyillen ”Hei”. Sitten sinä lähdit.

 

~*~

 

Vehnäpellon jyvät varisivat multaan, kun tuuli puhalteli ruskapisaroita kohti metsää. Päivät kuluivat omenapuutarhan hedelmiä poimiessa, sillä minä keräsin niistä jokaisen (ne näkymättömätkin, kielletyt). Liikuin hetkestä toiseen, mutta vakuutin itselleni, etten olisi paikoillanikaan heikko. En edes ajatellut enää kesää, joka näkyi kullanruskeana häivähdyksenä ihossani ja painaumina nurmikossa – kaikki oli paremmin nyt, varmasti, ja minä aioin jatkaa elämääni.
Vasta kun hopeiset pilvet kerääntyvät taivaalle viimeiseksi kesäsateeksi ennen syksyä, minä pysähdyn.
~*~

 

Pisaroita. Poskipäillä, jalkaterillä. Käsivarsilla, solisluilla, huulilla.
Hiekkatie maailman reunalla on tyhjä. Sade herää hitaasti eloon, ensin kohinana jossain kauempana metsän yllä, sitten iholle ilmestyvinä, viileinä pisaroina. Seison paikallani ja katson taivaanrantaan (jossa kuuluisi laskea aurinko, meidän) ja ensimmäistä kertaa tunnen kipua lähtösi takia – vasta nyt, vaikka todellisuus välähti unenomaiseen maailmaamme jo silloin, heinäkuun viimeisenä päivänä. Mehän olimme tienneet, ettei kesä olisi ikuinen, ja vaikka olit haronut sormillasi huntuja hiuksiini, olin aikonut olla sinun vain niiden ikuisten iltapäivien ajan. Miksi sade sitten sattui? Miksi nyt, hiekkatiellä – miksei silloin, kun olisi kuulunutkin itkeä? Miksi nyt, kun luulin kaiken olevan hyvin – sinä katosit jo päiviä sitten.
Sade alkaa yltyä, se rummuttaa kylmyydellään kesänlämpöistä ihoa, hiekkatien puut kohoavat liian korkealle ja tukehduttavat enkä löydä sinua katseellani (ja kohtalo nauraa ja huomauttaa, että olin luvannut olla etsimättä). Yhtäkkiä tajuan, etten edes tiedä, mitä sinä ajattelet meistä; kesäöinä ei saanut puhua tunteista, eikä päivälläkään – lopuksi kävi niin, että liikutin huuliani vain suudellakseni, hymyilläkseni, kuin luullen, että rakkaus on aina vain sanoja ja korulauseita.
Kun hiukseni alkavat liimautua paljaaseen selkään kiinni, käännyn hiekkatiellä ja alan juosta. Juoksen sadetta pakoon, vaikka se on jo minussa kiinni, iholla, lähempänä kuin auringonsäteet koskaan, märkä hiekka tarttuu pohkeisiin ja vihdoin ymmärrän, miten typerää se oli ollut. Olettaa, että tanssisin ikuisesti paljain varpain aamukastepisaroilla ja ruohonkorsisilloilla; rakkaus ei ollutkaan voimakkaita kahleita, jotka voisi nähdä. Joita voisi väistää, kuten minä olin aikonut tehdä. Se sitoi vain silkkiruseteilla kiinni tietäen, ettei tarvitse mitään vahvempaa; lopulta en kuitenkaan enää uskalla irroittaa.
Päästyäni kesähuvilallemme juoksen sisään ja suljen oven ulkona riehuvalta sateelta. Hiljaisuus. Puiset portaat ovat kuivat (painoit joskus minut kaidetta vasten), ja hetken päästä käsi liikuttaa vanhaa mustekynää kaarissa paperilla. Kun kirje on valmis, annan sateen viedä sen mukanaan.
Seuraavana yönä vehnäpellon pienet kukat kuolevat maan pinnalla leijailevaan kylmyyteen. Aamulla kultainen aurinko nousee kylmälle taivaalle ja yläkerran kellon mustat viisarit pysähtyvät vielä kerran.

 

~*~