Viime viikonloppu oli mahtava.
Kaksi tyttöä meän kymmenen hengen kaveriporukasta lähtee syksyllä vaihtoon Eurooppaan ja yksi meistä taas palasi Suomeen monen kuukauden jälkeen. Päätettiin siksi kokoontua meän kotikaupunkiin eli Rovaniemelle viikonlopuksi – ja oli niin parasta nähdä noita kaikkia, että itkin sunnuntaina vissiin kolmesti, kun porukka lähti taas eri teille.
>Lauantaina järjestettiin yhdessä brunssi, jonka äärelle kokoonnuttiin iltapäivällä. Tajuttiin samalla, että me pidettiin tasan vuosi sitten samanlainen perheaamiainen Helsingissä. Silloin suurin osa porukasta sai kuulla isoja, ihania uutisia, sillä Eve halusi kertoa kaikille kasvotusten, että meän porukkaan on tulossa yhdestoista pikku jäsen. Ja siinä sitä nyt oltiin, syömässä vohveleita niin kuin vuosi sitten, mutta nyt mukana oli myös Otto-vauva :) Tuo on kyllä yksi parhaista asioista bloggaamisessa: se, että tänne postauksiin on kätkeytynyt ihan mahdoton määrä muistoja ja hetkiä, joista ei ilman blogia tulisi kirjoitettua.
Koko viikonlopun aikana näin yhtä lukuunottamatta kaikkia meän porukan tytöistä, mikä on tosi harvinaista nykyään. Oulu-tyttöjen kanssa nyt onneksi tulee hengailtua joka viikko, ja oon kiitollinen siitä, että täällä Oulussa asuu kuitenkin kuusi henkeä kymmenestä. En tiiä, osaanko edes selittää, mikä meän porukassa on se juttu. Se, minkä takia nuo tytöt on mulle eräänlainen perhe, yksi mun elämän tukiverkoista. Yksi merkittävä tekijä on tietenkin se, että noiden kanssa on tullut vietettyä aikaa lähemmäs vuosikymmenen verran – osan kanssa vähemmän aikaa, yhden kanssa vielä kauemmin. Lisäksi mie rakastan sitä, miten tyttöjen kanssa voi sekä nauraa että itkeä. Voi juhlia, tanssia, bilettää aamuun asti, ja kuitenkin voi myös puhua mistä tahansa, jakaa omat pelot ja surut ja kokemukset ja olla samalla varma, että muut haluaa kuulla kaikesta. Sillä niinhän miekin haluan, olla tukena jokaiselle yhdeksälle ja lohduttaa, jos jotain sattuu. Nyt kun pysähtyy miettimään, tajuaa taas, kuinka hyvin sitä loppujen lopuksi tunteekaan nuo yhdeksän ihmistä. Hyvät ja huonot puolet, jokaisen naurun, unelmat, huumorintajun ja pikku nippelitietoa lempikarkeista pelkoihin ja vaatetyyliin.
Yksi tärkeä asia on myös se, kuinka samanlaisia me ollaan tietyllä tavalla, ja miten toisaalta se jokaisen oma persoona saa korostua porukassa. Musta tuntuu, että oon vuosien varrella oppinut jotain jokaiselta tytöltä, ja jokaisella on se omanlainen energia, joka tarttuu. Netan poikaystävä nauroi viikonloppuna, ettei oo ennen tavannut tyttöjä, jotka laulaisi samalla tavalla kuin me. Yhtäkkiä jostain jutusta tai keskustelussa esiintyneestä sanasta tulee joku biisi jollekin mieleen, ja kun yksi alkaa randomisti laulaa (tai räpätä tai joikhata, mitä näitä nyt oli), loputkin porukasta liittyy kovaäänisesti mukaan ja samassa ollaankin kuin jonkun musikaalin keskellä. Lauantaina kajahti ilmoille ainakin parit Disney-biisit sekä klassikko Mean girls -leffasta: ”All you sucka MCs ain’t got nothin’ on me, from my grades to my lines you can’t touch Kevin G! I’m a mathlete…”
Musta on myös ihmeellistä ja niin mahtavaa, kuinka jokainen meän tytöistä on mulle niin läheinen. Tietenkin sitä tietää parhaiten Oulussa asuvien kuulumiset, ja välillä on aikoja, etten oo ryhmäkeskusteluja lukuunottamatta puhunut jonkun kanssa moneen kuukauteen, mutta silti olisi ihan sama, kuka meistä olisi lähdössä vaihtoon: itkisin jokaisen lähdön kohdalla. Ja samalla olisin hiton onnellinen toisen puolesta, enkä oikeastaan osaa kuvitella, että olisin kellekään aidosti kateellinen mistään. Ehkä siksi meillä on loppujen lopuksi niin vähän mitään riitoja ja draamaa, jokainen keskittyy elämään omaa elämää eikä keskity vertailemaan itseään muihin.
Sitten on vaan se jokin taika, jota mie en itsekään ymmärrä; taika, jonka ansiosta mikään välimatka tai erossa oltu aika ei vaikuta meän ystävyyssuhteisiin. Aina kun nähdään, tuntuu kuin päivääkään ei olisi kulunut viime näkemästä, eikä oikeastaan vaan ole mitään tilanteita, joissa meillä olisi tavalla kiusallista yhdessä. Niin kuin palaisi kotiin.
Saapa nähdä, koska ensi kerran istutaan tälleen saman pöydän ääreen. Voi olla, että siihen menee puoli vuotta tai vuosi, mutta onneksi siihen asti Whatsapp laulaa ja huonot läpät lentää aina sinne Keski-Eurooppaan saakka.