Kun ei jaksa olla sosiaalinen

heinäkuu 2, 2018

 

28.6.2018 @sitasalminen: ”Ihmisten seura vaan tekee ihmeitä ja ärsyttää, että kökötän silti aina yksin kämpillä. Mulla iskee ennen tapahtumia/tapaamisia sellainen sosiaalinen laiskuus/ahdistus, mutta jos saan revittyä itseni ihmisten ilmoille, kaikki huonot fiilikset katoaa ja nautin olosta. Muilla samaa?”

 

Julkaisin viime viikolla tuon twiitin Twitterissä. Mulla on siis ollut jo monta vuotta sellainen jännä tapa reagoida tapahtumiin ja tapaamisiin – ja kuulisin mielelläni, onko teillä tätä samaa!

Saan siis ihan hirveästi energiaa ja hyvää oloa ihmisten seurasta (puhutaan tyyliin puolitutuista, työkavereista, vähemmän läheisistä ystävistä), mutta liian usein jään vaan kotiin hengailemaan, tai vaihtoehtoisesti koen tarvetta perua treffit, kun sovittu tapaaminen lähestyy. Tätä voisi ehkä verrata liikuntaan; laiskottaa lähteä salille, vaikka tietää että treenin jälkeen on huippu fiilis. Jos oon esimerkiksi näkemässä jotain tuttua tai lähdössä johonkin tilaisuuteen, mulla tulee todella usein kotona sellainen olo, että haluaisin siirtää tapaamista tai perua osallistumisen. Tuo tunne ei siis liity mitenkään tavattavaan tyyppiin, vaan sosiaalinen laiskuus/ahdistus tulee silleen järjestelmällisesti, henkilöstä riippumatta. Mie saatan löytää itseni keksimästä mahdollisia tekosyitä, joilla voisin selittää kotiin jäämistä (en mie ikinä oikeasti tee ohareita, mutta peruminen käy yllättävän usein mielessä). Hassua tästä tekee se, että oikeasti nautin ihmisten seurasta! Jos vaan saan taisteltua sen epämääräisen ahdistuksen läpi ja pääsen paikan päälle, useimmiten juttelen innoissani ihmisten kanssa ja oikein hykertelen mielessä, jos saan porukan nauramaan ja rentoutumaan.

Muutenhan tällä ei olisi niin väliä, mutta haluaisin olla reippaampi ja aktiivisempi käymään tapahtumissa ja näkemään muitakin kun parhaimpia kavereita. Mun rakkaimmat ystävät on ihan mahtavia, mutta joskus tekee hyvää kahvitella vähän muidenkin kanssa – saa uusia näkökulmia asioihin. Onneksi nyt on kesä, sillä se kyllä aktivoi itsessään lähtemään kotoa :)

Onko joillain teistä tätä samaa hommaa? Mie tiedän, että joillakin sosiaalisten tilanteiden pelko voi kohdistua nimenomaan siihen tilanteeseen, kun ollaan esimerkiksi ryhmässä. Joillain taas ahdistaa suuret ihmisjoukot esimerkiksi konserteissa jopa paniikkikohtauksiin saakka. Onko teillä kokemuksia mistään näistä? Ja mistä ootte löytäneet apua tai helpotusta?

Ps. Mun kanssa voi tulla jutskailemaan Twitterissä painamalla tästä.

 

Kuva: Paula Kesäläinen

32 Kommenttia

  • Reply anni heinäkuu 2, 2018 at 9:35 pm

    Aiemmim kun ystävä- ja tuttavapiiriini kuului useampa sellaisia ihmisiä joiden kanssa oli *ihan mukavaa* kahvitella ia jutustella, mutta ei niinkään luontaista ”diippeillä” (siis puhua ihan mistä vaan, diipeistä jutusta paskajuttuihin) niin tein tuota perumista usein. Tapaamiset tällaisten tyyppien kanssa koin usen ihan mukavina mutta usein myös todella kuormittavia. Peruutin paljon sovittuja kimppatapaamisia koska olo niiden jälkeen alkoi olla useasti jotenkin tosi väsynyt/kulutettu vaikka ihmisissä joita tapasin olivat kuitenkin hyviä tyyppejä. Aloin tunnistaa että tietyt” kepeät suhteet” ei vaan ole mun ominta juttua vaan tarvitsen ympärilleni ihmisiä joiden kanssa voin puhua ihan mistä vaan milloin vaan. Sellaiset ihmissuhteet jotka koin kuormittavia hiipuivat pois itsestään, kun suhteen osapuolet (minä sekä he) jättivät ottamatta yhteyttä.

    Nyt minulla on muutama ihana ystävä jolle voin kertoa suoraan jos minulla on sellainen tunne että en jaksa lähteä kahville, vaan jään mieluummon kotiin. He ymmärtävät täysin ja tietävät että se ei johdu heistä vaan ,siitä että tarvitsen omaa aikaa. Tällaiset suhteet ovat kultakimpaleita!

    Joskus kuitenkin tulee tilanteita jolloin minulla on mahdollisuus mennä esim poikakaverini kanssa tapahtumiin jossa tiedän olevan minulle täysin tuntemattomia/puolituttuja tyyppejä. Aluksi saatan ajatella että ”ihan hirveetä en kyllä lähe” mutta sitten kun vaan menee ja onkin yllättävän mukavaa niin kokee itsensä voittajaksi :D Joskus taas jään tyytyväisenä kotiin ja olen onnellinen siitä että saan tehdä elämässäni mitä haluan, eikä minun tarvitse perustella osallistumattomuuttani kenellekään. Voin vaan sanoa rehellisesti että en jaksanut tulla, jos joku kysyy. Yksinkertaista :)

    • Reply Sita Salminen heinäkuu 2, 2018 at 9:51 pm

      Vitsi tiiän niin hyvin mitä tarkoitat! Mie oon itse asiassa ollut aina tosi samanlainen; mulla on ollut ne mun lähimmät ystävät eikä oo välttämättä ollut edes aikaa tai voimavaroja ylläpitää sitä enempää ihmissuhteita. Ja saattaa myös tulla sellainen olo, ettei ns. ”tarvitse” enempää, jos ne rakkaimmat antaa jo tosi paljon, ja haluaa itsekin panostaa niihin läheisimpiin suhteisiin. Miekin muuten rakastan sitä, kun ihmisten kanssa puhutaan oikeista kuulumisista, tuntemuksista ja kokemuksista sellaisten pintapuolisten juttujen sijaan – mutta toisaalta, mie oon huomannut että yllättävän usein myös puolituttujen kanssa pääsee pintaa syvemmälle. En tiiä, nää on jänniä juttuja!

      Kiitos super paljon kommentista, ihana lukea muiden ajatuksia aiheesta :)

  • Reply Roosa Mononen heinäkuu 3, 2018 at 8:25 am

    Tunnistan itseni niin hyvin tästä! Huono puoli on vain se, että mä myös valitettavasti usein myös oikeasti perun niitä sovittuja juttuja, kun en vain pysty lähtemään, vaikka tiesin että kyllä siellä olisi sitten kivaa jos vain menisin. Kun aloitin yliopistossa viime vuonna, niin tämä käytös kosahti sitten omaan nilkkaan ja jäin ihan jälkeen kaikista kaveriporukoista, kun jätin tosi monia koulun tapahtumia väliin. En ole varmaan ikinä tuntenut oloani niin yksinäiseksi, vaikka yleensä aina ennen olen ollut se porukan sosiaalisin tyyppi. Toivotaan, että otin opikseni tästä ”virheestä” ja olen jatkossa sitten reippaampi.

    • Reply Sita Salminen heinäkuu 6, 2018 at 10:37 am

      Vitsi oli kiva saada sulta kommentti ja kuulla sun pohdintaa, kiitos Roosa ❤

  • Reply Miiju heinäkuu 3, 2018 at 9:07 am

    Mulla on vähän samanlainen homma, oon ”määritelly” itteni sosiaaliseksi introvertiksi. Tykkään olla ihmisten seurassa ja käydä tapahtumissa, mutta näistä sosiaalisista tilanteista palautuminen vie aikaa ainakin yhen päivän. Hommasta ei tuu mitään jossei välillä saa olla omassa rauhassa pieruverkkarit jalassa tekemättä mitään :D Huomaan heti olossa, jos tulee monena päivänä putkeen ties mitä kissanristiäisiä, kaffitteluja tai hengailuja. Sillon niitä perumisiaki tulee kun ei vaan jaksa, ja se on ihan ok.

    • Reply Sita Salminen heinäkuu 6, 2018 at 10:38 am

      Just tää!! Päässä on sellainen sosiaalinen akku jota pitää saada ladata yksin kotisohvalla että sen saa täyteen ja käyttöön 😅

  • Reply Helmiina heinäkuu 3, 2018 at 9:25 am

    Mulla on toi sama juttu ja se ärsyttää koska haluisin olla sosiaalinen ja olenkin joskus mutta välillä ei mee ihan putkeen…
    Ihan kuva, oot söpö❤

  • Reply Anne heinäkuu 3, 2018 at 9:34 am

    Hyvin tutulta kuulostaa, valitettavasti! Itsellä tuo ahdistus iskee varsinkin silloin, kun pitäisi tavata ryhmässä, puhumattakaan siitä, että paikalla olisi tuntemattomampiakin henkilöitä. Tosin sitä tapahtuu myös läheisimpien ystävieni kohdalla. Olen kuitenkin introvertti ja ihmisten kanssa seurustelu vie paljon energiaa, joten uskon, että kotoa lähtemisen vaikeus johtuu osittain siitä.
    Silti joskus turhauttaa, että hauskaa päivää edeltää aina ahdistus ja juurikin mahdollisten tekosyiden pyörittely päässä.

    • Reply Sita Salminen heinäkuu 6, 2018 at 10:39 am

      Ai että miten ihanaa lukea teän kokemuksia aiheesta! Kiitos ihan hirveästi kun kommentoit ❤

  • Reply Saija heinäkuu 3, 2018 at 9:36 am

    Äää mä niiin tiedän nää fiilikset! Mä usein vaan oon sortunu myös perumaan niitä sovittuja menoja. Hassuinta tässä on se, että todellakin tiedän, että olis kivaa kun lähtis ja aina, kun oon perunu niin mua on alkanu harmittamaan ihan hirveesri.

    En oo ennen tullu ees ajatelleeks, että tällästä vois olla muillakin! Oon vaan aatellu olevani vähän paska tyyppi tän takia :D Toisaalta ehkä helpottavaa, että ei oo yksin tämmösen asian kanssa vaikka ei se kauheesti lohduta.

    Mulla käy näin aina varsinkin jos oon vasta tutustumassa uuteen tyyppiin. Oon ihan innoissani, ootan kauheesti näkemistä ja sit kuitenki viimehetkellä perun ja sitte alkaa harmittamaan ihan hulluna. Just itseasiassa tapailin yhtä miestä ja nähtiinkin ja olin ihan fiiliksissä siitä. Tuntu, että siitä vois tullaki jotai. Sit mulle tuli taas noi fiilikset, että peruin näkemisen ja se homma kosahti sit siihen. Mua harmittaa niiiiin paljon, ku se oli ehkä mun elämäni mies. ’:D

    Ja hei, oot niin upee tyyppi! Oon vasta hetken seurannu sun blogia, tubessa sitte vähä pidempään! Oot jotenki niin aito, että mä ihailen sua!

    • Reply Sita Salminen heinäkuu 6, 2018 at 10:42 am

      Et todellakaan oo yksin, kuulostaa erittäin tutulta! Ihana kun kommentoit näin pitkästi, mulla jännitti postata tää kirjoitus kun mietin ettei kuitenkaan löydy ketään joka vois samaistua 😅 Just parasta löytää samanlaisia ihmisiä, ei tunnu oma käytös niin hullulta, haha. Ja kiitos ihan älyttömän paljon kehuista, tuli hyvä mieli ❤

  • Reply Haaveilija heinäkuu 3, 2018 at 9:53 am

    Mulla ei oo ihan tämä juttu, mutta en usein oo hirveästi muitten ku lähimpien kavereitten kaa. Mutta koska ollaan niitten kaa samalla luokalla nyt yläasteella, nii välillä tuntuu vaan että haluais niistä hetkeksi eroon. Suutun turhasta, ärsyynnyn, mökötän yms ja kaverit heittelee merkitseviä katseita toisilleen. Ois kiva olla välillä niitten muitten kavereitten kanssa, joitten kanssa ei tuu riitoja ja näin. Mullaki on aina välillä tuo ”sosiaalinen laiskuus” että ei vaan haluta lähteä mihinkään kavereitten kanssa. Hassua miten hyviä kavereita ja läheisiä ollaan toisillemme kuitenki silloin kun ei riidellä. ♡♡

    • Reply Sita Salminen heinäkuu 6, 2018 at 10:48 am

      Varmasti tulee tuollaisia, kun on joka päivä niin tiiviisti yhdessä 😊❤

  • Reply Nimetön heinäkuu 3, 2018 at 9:53 am

    Voi vitsi mulla on niin tuota samaa ihana kun voi löytää samaistuttavia juttuja näihinkin, jota ajattelin, että ”eihän kukaan näin tee”. Jossai vaiheessa huomasin, että tuli usein ennen tapaamisia ja tapahtumia just jäätyä miettimään kaikkia tekosyitä ja sun muita. Silloin peruinkin useita juttuja etenkin sellasten puolitutumpien kanssa. Jossain vaiheessa naksahti ja rupesin miettimää, että hitto mikä mua vaivaa. Ja tuli tavallaan otettua itteä niskasta kiinni. Nyt en enää peru niitä, vaikka se kyllä käy mielessä usein, mutta vielä on jotenki jääny vähän vähälle se, että ite järkkäis ja sopis niitä tapaamisia. Mutta ehkä tästä pikkuhiljaa. Joskus aiemmin tästä tuli tavallaan sellanen ahdistus, että oonko nyt ihan epäsosiaalinen ja muuta.

    • Reply Sita Salminen heinäkuu 6, 2018 at 10:50 am

      Helposti tulee just semmonen olo että on ainoa ihminen joka tekee/tuntee näin! Siks just ihanaa lukea teän kommentteja, tulee semmonen olo ettei oo ainoa 😁 kiitos siis kommentista!

  • Reply Justei heinäkuu 3, 2018 at 11:21 am

    Jännä, miten sitä kuvittelee olevansa ainoa outo miettiessään vastaavia juttuja. Sitten yhtäkkiä joku kirjoittaa julkisesti aiheesta ja kommenttiboksista löytyy paljon täysin samanlaisia ajatuksia omaavia tyyppejä!

    Itselläni on juuri tuota samaa fiilistä usein, ja toisinaan tuleekin sitten jäätyä tapaamisista pois, ellei ole mitään painavaa syytä mennä. Sitä ajattelee, että tuleehan näitä ja nyt en just jaksa ja halua. Mutta mitä useammin peruu, sitä helpommin tulee tehtyä niin jatkossakin. Juuri kuten vertasitkin salilla käyntiin, aivan sama homma on (ainakin itsellä) urheilun kanssa. Kun tulee skipattua yhdet treenit, huomaa kohta skipanneensa ne koko viikolta. Ja kynnys lähteä kasvaa joka kerta, yhtäkkiä huomaa olleensa kuukausia jämähtäneenä kotisohvalle.

    En siis ollutkaan mikään outo friikki, kun toisinaan tapaamiset ahdistaa.
    Kiitos Sita! On tosi tärkeää, että puhut näistä asioista. :)

    • Reply Sita Salminen heinäkuu 6, 2018 at 10:51 am

      Tulipa hyvä mieli tästä kommentista! Ja jep, mie niin tiiän mitä tarkoitat. Kiitos, et tiiäkään kuinka paljon merkkaa kun joku sanoo noin 😊❤

  • Reply Kotihiiri heinäkuu 3, 2018 at 12:39 pm

    Ittelläkin on tommosta ahdistusta jonka takia ennen perusin välillä esim. kaverin kanssa sovitun tapaamisen jollain tekosyyllä kun se lähteminen ahdisti vaikka tiesi et tulee olemaan kivaa :d Oon menossa kutoselle ja miettinyt itekkin et oonkoha ainoo jolla on tämmöstä tunnetta meiän luokasta mut kiva kuulla et etten ole :)

  • Reply Neitonen heinäkuu 3, 2018 at 2:48 pm

    Hmm en ehkä kuvailisi tuota ”laiskuutta” sosiaalisten tilanteiden peloksi. Itselläni todettiin se noin 15-vuotiaana (nyt olen parikymppinen eikä pelko enää vaivaa). Sosiaalisten tilanteiden pelko ei ilmene väsymyksenä/”laiskuutena” vaan suurena ahdistuksena ja paniikkina tulevaa tilannetta kohtaan (oli kyseessä sitten kahvittelu julkisessa paikassa ystävien kanssa tai esim. esitelmän pitäminen vieraalle yleisölle). Yleensä tilannetta jännittää niin paljon, että ei sitä haluaisi toisaalta edes kohdata… mutta asian siirtäminen ja siirtäminen ja siirtäminen ei ole tie vapauteen pelosta. Sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivä käy suurta ristiriitaa sisällä, koska hän tietää, että pelko tulisi voittaa jos haluaa saavuttaa vapauden ja tuleva tilanne voi olla oikeasti ihan mukava, esim. kavereiden näkeminen ravintolassa. Kuitenkin taistele ja pakene-reaktio on niin voimakas, että se voi saada ihmisen luopumaan niistä mukavistakin asioista.

    Mutta tunnistan itseni tuosta kirjoituksesta. Itsekkin peruutan tapaamisia sen vuoksi, että en vain jaksa olla sosiaalinen. En vain niin sanotusti jaksa paneutua siihen toiseen juuri siinä hetkessä. Joten varmaan katson peruuttamisen olevan parempi toiselle kuin tylsän seuran joka ei jaksa kuunnella ja olla läsnä. Toki myös elämäntilanne vaikuttaa. Joskus sitä vain on väsyneempi ja tarvitsee omaa rauhaa. Mitä lähempi ystävä, jonka kanssa ollaan avoimia niin sitä helpompi on olla. Kun on läheisen ystävän vierellä niin tietää, että saa olla juuri sellaisenaan, vaikkapa vain hiljaa kun nähdään.

    • Reply Sita Salminen heinäkuu 3, 2018 at 3:31 pm

      Ah joo, en siis tarkoittanut että ne olisivat sama asia! Tajusin nyt, että mun tekstistä saa sellaisen kuvan. Tarkoitin siis, että mulla se on joskus laiskuuden kaltaista tunnetta, joskus epämääräistä ahdistusta – joillain muilla on varsinaista pelkoa. Rinnastin ne tuossa lopussa ihan vaan siksi, että toivoin kokemuksia myös teiltä, joilla on vielä vahvempia, erilaisia kokemuksia. Hyvä että mainitsit, en ite tajunnut että kirjoitin epäselvästi 😊

      Kiitos super paljon kun jaoit sun kokemuksia! Mulla ahdistuneisuus ei oo lauennut paniikkikohtauksena kuin kaksi kertaa elämän aikana, joten en voi kuvitellakaan, miltä tuntuisi jos niitä tulisi useammin ja järjestelmällisemmin. Ihana kuulla, että sulla on helpompi tilanne nyt, eikä vaiva tullut jäädäkseen 😊

  • Reply Valoa kohti heinäkuu 3, 2018 at 4:29 pm

    Olen puhunut aiheesta yhden parhaan kaverini kanssa usein, me molemmat kärsimme juuri tällaisesta laiskuudesta lähteä minnekään. Mutta onneksi olemme liian riippuvaisia toisita joten jos pariin päivään ei näe, se tuntuu ihan liian pitkältä ajalta. Tämä pitää meidät poissa kotona mököttämisestä. Itselläni tähän liittyy myös se että tuntee olon tosi huonoksi ja masentuneeksi, kun ei tee mieli mennä minnekään. Yleensä olo helpottaa heti kun pääsee pois kotoa.

    Olen saanut muutaman paniikki kohtauksen sosiaalisissa tilanteissa kuten festareilla, mutta myös h&m sovituskoppi jonossa. Nämä johtuu jatkuvasta hälinästä ja ihmismassasta. Nämä kohtaukset ovat minulle todella harvinaisia ja olen oppinut helpottamaan oloa ennen kuin kohtaus pääsee huippuunsa, tässä vinkkejä: lähde pois tilanteesta mahdollisuuksien mukaan, sulje silmät, pyri sulkemaan kaikki äänet ympäriltä ja keskity hengitykseen. Älä pelkää kohtausta, se vain pahentaa oloa, anna ahdistuksen olla kunnes se lähtee lievenemään. Musiikkia kannattaa myös kokeilla. Ja muista paniikkikohtaus ei ole vaarallinen, se ei tapa sua ja se menee ohi!

  • Reply Judi heinäkuu 3, 2018 at 4:58 pm

    Musta tuntuu tismalleen samalta! Tiiän, että sosiaalisissa tilanteissa oon puhelias ja ulospäinsuuntautunut, mutta silti saan ittelleni aikaseksi sellasen etukäteisahdistuksen, joka puoltaa sitä, että olisin sisäänpäinkääntynyt. On se niin vaikeaa!😰😁

  • Reply Tiia Juutinen heinäkuu 3, 2018 at 9:08 pm

    Täältäpä ilmoittautuu yksi samalainen sosiaalinen laiskuri! Oon miettinyt itsekseni ihan samaa, välillä käynyt mielessä jopa ajatus siitä, että olen ihan outo ja ei kukaan muu voi tällaisia fiiliksiä kokea. 😂 Kivaa että löytyy itseni lisäksi myös muita!

    Sillon kun se fiilis iskee, on itselläni ainakin kauhea kynnys ylitettävänä jotta saa itsensä liikkeelle. Sillon koitan pitää kokoajan mielessä sen hyvän fiiliksen kun on ollut hauskaa, ja tavallaan ”pakotan” itseni lähtemään. Mutta myönnän, olen joskus perunutkin tapaamisia ihan vaan em. syystä. Ehkä tämäkin asia on sellainen, jonka tiedostettuaan asiassa voi itseään kehittää! 😊

    http://www.tiiajuutinen.fi

  • Reply Nimetön heinäkuu 4, 2018 at 11:02 am

    Itellä ihan samaa, ja jos sopii esim. jonkun kanssa jonka kanssa ei oo sopinut ennen/usein, niin mulla itellä tulee jotenkin olo et mitä jos se ei tuukkaan, vaikka on aina tullutkin :)

  • Reply Elina heinäkuu 4, 2018 at 8:38 pm

    Joo, mulla on vähän sama. Ja mulla on myös semmosta välillä, että jossain sosiaalisissa tilanteissa ja jossain ryhmissä saattaa tulla paniikkikohtaus. Viihdyn paljon yksin ja olenkin paljon yksin, mutta ehkä välillä olisi hyvä olla vähän enemmän kavereiden kans. Mulla tosin on aika vähän kavereita, mutta olisin edes niiden kanssa. Ja näkisin paria serkkua, joita en ole pitkään aikaan nähnyt. Jotenkin ei vain jaksa sopia tapaamisia saati sitten lähteä niihin. Laiskottaa, ja monesti tuntuu niin työläältä järjestää tapaamisia esim. isommalla porukalla, tai sitten jos näkee jotain tyyppiä, joka ei asukaan samalla paikkakunnalla, mutta lähellä kuitenkin. Vaikeaa ;)

  • Reply Emilia heinäkuu 5, 2018 at 11:02 am

    Tuttua, olen kokenut ihan samaa. Kaikenlaiset tapaamiset, sekä yksittäisten ihmisten kanssa (jos on joku puolituttu, silloin varsinkin) että isoissa porukoissa jännittävät. Mulla on auttanut ainakin asian hyväksyminen, vaikka vähän kliseinen juttu onkin. Siis että tunnistaa, mistä on kyse ja sen sijaan että yrittäisi juosta jännitystä ja punastusta pakoon, antaakin niiden tulla. Ja sitten ajattelee, että tällainen olen, jännityksen tunteet ovat osa minua ja herkkyyttäni. Tietää, että asiasta ei pääse ainakaan kokonaan pois (eikä tarvitsekaan päästä), niin paras tapa mielestäni on ottaa tunteet lempeydellä vastaan sen sijaan että prässää ne piiloon ja olo muuttuu vieläkin hankalammaksi. Lempeys auttaa.

    Toinen juttu on aktiivinen rentoutuminen. Joskus nopeasti vaihtuvien tilanteiden jälkeen uusissa tilanteissa kroppa on vain kuin viulunkieli, kun rentouteen ei ole ehtinyt tai pystynyt kiinnittämään huomiota. Silloin kämpälle päästessä pötkähtää sängylle, vain on ja rentoutuu. Hengittely rauhassa ja lepo, ne ovat auttaneet usein.

    Parasta on se ne taitekohdat, kun puolituttu alkaa muuttua tutummaksi ja omat jännitykset haihtuvat. Pystyy päästämään oman energisen ja pulppuavan puolensa esille. Se on aivan ihanaa ja helpottavaa.

    Tässä muuten olisi erittäin jees videoaihe sinulle Sita! :) Tunnistan sinussakin suurta herkkyyttä, joten ei ihme, että uudet tilanteet pistävät tunteet hetkeksi liikenteeseen. Sinun ei tarvitse päästä eroon noista tunteista, ole juuri sellainen kuin oletkin! ♥♥♥♥♥

  • Reply juulicecilia heinäkuu 5, 2018 at 1:09 pm

    Mä niiiiin samaistun tähän! Etukäteen kaikki ahdistaa vaikka ihmisten seura kuitenkin tekee hyvää..

  • Reply Nimetön heinäkuu 5, 2018 at 11:05 pm

    Osaan samaistua osittain kyllä noihin tutemuksiin! Pidän itse erityisesti porukassa hengailusta, sekä tutummassa että tuntemattomammassa. Minusta on jotenkin rentouttavaa olla osa isoa porukkaa ja osallistua keskusteluun niin vähän tai paljon kuin itse haluan. Nautin myös oudolla tavalla suurista ihmismassoista esim jossain yhteisöllisissä tapahtumissa tai suurkaupungeissa; tuntuu että voi olla anonyymi osa isoa porukkaa. Sen sijaan minua ahdistaa jostain syystä joskus paljonkin sellaiset tilanteet joissa joudun olemaan kaksistaan jonkun melko hyvän tutun kanssa, jonkun, jonka kanssa ei tule yleensä vietettyä kahdestaan aikaa, mutta ei olla tutustumisvaiheessakaan enää. Ahdistun ja tunnen painetta siitä, että minun pitäisi viedä keskustelua eteenpäin, enkä pysty rentoutumaan. Yläasteaikoina pelko oli pahimmillaan kun miellyttämisen halukin oli suurin ja silloin saatoin ihan tietoisesti vältellä tilanteita, joissa saattaisin jäädä kahdestaan jonku tutun kanssa. Nykyään olen jonkin verran päässyt yli varsinaisesta pelosta, kun olen hoksannut että ei ole minun vastuullani miellyttää ketään tai ei kaikkien kanssa tarvi klikata syvemmin. Hyvien kavereiden, joiden kanssa voi puhua mistä vaan, ei tätä ongelmaa ole. Mutta koen edelleen nämä tietyt sosiaaliset tilanteet aika raskaiksi ja se omalta osaltaan vaikeuttaa tutustumista syvemmin uusiin ihmisiin.
    Tosi hyvä teksti! Tykkään itse enkten lukea juuri tämäntyyppisiä postauksia, joissa kerrotaan omia ajatuksia ja tuntemuksia avoimesti ja rehellisesti jostain aiheesta. Ja niin kuin joku mainitsikin, tästä tulisi tosi mielenkiintoinen videokin, jos inspiroidut vielä lisää käsittelemään aihetta.

  • Reply Vilhelmiina heinäkuu 9, 2018 at 11:44 am

    Ihanaa kun kirjoitit tästä, Sita!

    Mulla on meinaan sama homma. Ristiriitaisinta on se, että haluaisin hirveästi tutustua uusiin ihmisiin, mutta minulle juuri uusien ihmisten näkemisen kohdalla tulee usein sellainen ”meh”-olo vähän ennen tapaamista.

    Välillä jopa sanon ihmisille, että kieltävät minua perumasta, niin houkutus tehdä oharit vähenee. :D

  • Reply S heinäkuu 9, 2018 at 11:47 am

    Kirjoitin äsken pitkän viestin aiheeseen liittyen, mutta sain sen hävitettyä ennen lähettämistä. Minullakin on samankaltaisia kokemuksia.
    Kiitos mahtavasta blogista ja videoitasi.😊❤️

  • Jätä vastaus