Kuukausiarkisto:

elokuu 2015

Kesän viimeinen päivä

31 elokuun, 2015
image

 

Huomenna on syyskuu.
Tuntuu oikeastaan aika oudolta sanoa noin. Tavallaan kesä hurahti mun mielestä tosi nopeasti ohi, mutta toisaalta tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, kun oon viimeksi vaikka ollut yliopistolla. Ei se mitään, otetaan syksy vastaan kaikella rakkaudella! Ja taistelutahdolla, sillä sitä tarvitaan kun illat pimenee ja kylmenee ja taivaalla leijuu masentava harmaus, haha.
Viime viikko oli aika rauhallinen sen Rovaniemellä vietetyn viikonlopun jälkeen. Tein ihan perusjuttuja: kävin töissä, treenailin, hääräilin kotitöiden parissa ja tein postauksia. Niin ja kävin mie kuvausreissulla Sarkun kanssa (tämän postauksen ihanat kuvat siis Sariannalta) ja keskustassa uudessa lounasravintolassa – edes vähän jotain erikoisempaa! Mie myös otin pienen varaslähdön tänään alkaneeseen Kunnossa-verkkovalmennukseen, sillä aloitin periaatteessa ruokavalion noudattamisen jo lauantaina. Kerroin valmennuksesta pari postausta sitten, ja pakko sanoa jo nyt, että tykkään tästä koko hommasta ihan hulluna. Ruokavalion noudattaminen on helpompaa kuin luulin, ja oon ihan rakastunut valmennuksen mobiilisovellukseen, jonka kautta näkee oman treeniohjelman lisäksi kaikki ohjelmaan kuuluvat liikkeet videolle kuvattuna ja opastettuna. Nyt kuitenkin jätän hehkutuksen tähän, osalla varmaan tulee treenijutut kohta korvista ulos. Mutta näinhän se vaan menee: jos joku juttu innostaa mua ja on iso osa mun senhetkistä elämää, se myös näkyy täällä blogissa :)

image

Syyskuun ensimmäisen päivän myötä mullakin alkaa taas opiskelu, mikä on oikeastaan ihan mukavaa kesän jälkeen. Tai ainakin mulla on kova hinku yliopistolle, ja taas on tietenkin tapahtunut se perinteinen syksyfiilistely. Mie katson opiskelijaelämää ihan ruusunpunaisten lasien läpi muutaman kuukauden tauon jälkeen: haluan äkkiä taas lounastreffeille salaattibaariin, haluan ottaa käyttöön mun ihanat take away -kahvitermarit ja kävellä sellainen kädessä huiviin kääriytyneenä vilpoisana aamuna sisälle yliopistoon. Syksyn värit vaatteissa, neuleet ja kerrospukeutuminen, tuoksukynttilät, ruska ja oranssit lehdet kaduilla sekä hunajalla, inkiväärillä ja sitruunalla maustetut teet – ihanaaaaa. Tietenkin tämä on vaan tällaista tunnelmointia, eikä asiat mene käytännössä aina niin kuin on fiilistellyt, mutta mun mielestä hehkuttaminen ja pienistä, tyhmistäkin jutuista nauttiminen tekee jokapäiväisestä elämästä mielekästä. Ei siitä oo mitään haittaakaan.Oikeasti mulla myös vähän stressaa tuleva lukuvuosi, sillä kandin lisäksi mun pitäisi varmaankin tehdä päätöksiä sen suhteen, mitä ja miten haluan opiskella tulevaisuudessa. Hommaanko uuden sivuaineen, jatkanko suomen kielen opiskelua kandivaiheen jälkeen vai haenko kenties lukemaan jotain ihan uutta juttua? Ja johonkin väliin pitäisi ujuttaa matka Thaimaahan tapaamaan äitiä, joka ei oo tullut takaisin Suomeen tammikuun jälkeen. Tiiän kyllä, että kaikki selvenee aikanaan, mutta tämä epätietoinen olo on kaikista pahin. Haluttaisi käydä kurkkaamassa tulevaisuuteen ja nähdä, minkälaisia päätöksiä ja järjestelyjä nyt kannattaisi tehdä, mutta nyt pitää vaan luottaa siihen, että kehnoillakin valinnoilla on lopulta hyviä puolia; niitäkin saa tehdä.

imageimage

Pakko muuten kertoa teillekin yhdestä vanhemmasta miehestä, jonka tapasin randomisti viime viikolla ja jonka kanssa käyty keskustelu jotenkin kosketti. Tämä noin 65-vuotias mies kertoi, kuinka hän on alkanut harrastaa juoksua kuusikymppisenä ja että mies oli juossut yli kymmenen puolimaratonia sen jälkeen. Mies vaikutti niin elämäniloiselta, kertoi maratonporukan kanssa tehdyistä reissuista (joihin kuului vähän juhlimistakin) ja kehotti muakin jatkamaan juoksuharrastusta. Sitten puhe kääntyi siihen, miksi mies oli aloittanut juoksemisen; hänen tyttärensä oli sairastunut syöpään 24-vuotiaana ja menehtynyt. Tyttärellä oli kuulemma samanlaiset ruskeat silmät kuin mulla – ja tässä vaiheessa kumpikin hiljeni kyynelien noustessa molempien silmiin. Tuo kohtaaminen keskellä päivää tuntemattoman miehen kanssa jäi jotenkin tosi vahvasti mun sydämeen: kaksi ihmistä, täysin eri ikäisiä, kumpikaan ei tiedä toisen nimeä, ja muutaman minuutin ajan mie kuitenkin tunsin sen miehen. Oon ehkä vasta viime aikoina tajunnut, mikä merkitys sillä on, että puhuu vieraille, kuuntelee niiden elämäntarinoita ja yrittää saada hymyn tuntemattomien huulille. Äiti on just sellainen, ja mie haluaisin katsoa maailmaa sekä ihmisiä samalla tavalla.

image

Toivottavasti teillä on ollut huippu kesä ja hei, ihanaa alkavaa syyskuuta kaikille! Muistakaa hemmotella itseänne, piristää läheisiä, kokeilla uusia juttuja, kehua tuntemattomia, tehdä syksylle oma soittolista, liikkua oman hyvinvoinnin vuoksi ja ostaa vaniljalta tuoksuvia kynttilöitä. Tehdään tästä syksystä paras ikinä, ja mun mielestä to do -listoja pitäisi tehdä muinakin vuodenaikoina kuin kesällä. Mie esimerkiksi oon jo monena vuonna päättänyt käydä syyspiknikillä, ja tänä syksynä aion vihdoin toteuttaa sen.

 

Kuvista vielä iso iso kiitos Sariannalle, jonka Sweet vanity -blogi kannattaa ehdottomasti käydä kurkkaamassa!

image

Paras darraruokapaikka Rollosa

26 elokuun, 2015

image

En tiiä, mistä traditio on peräisin, mutta meän tyttöporukalla on ollut pitkään tapana käydä juhlien jälkeisenä sunnuntaina krapulamätöllä Wingstonissa. Tämä siis silloin, kun koko jengi vielä asui Rovaniemellä. Nykyään kunnioitetaan tätä kuninkaallista perinnettä aina kun kokoonnutaan yhdessä Laphiin, ja viime sunnuntainakin varattiin pöytä Wingstonista.Oikeastihan tällaiset läski-pekoni-setit vaan pahentaa darraa, mutta jotenkin sitä ennen ruokailua kuvittelee että ”Kyllä, rasva dipattuna rasvaan ja diabetes lautasella on just niitä juttuja, jotka pelastaa nyt tältä ololta”. Kuvissa näkyy muuten mun uusi kovispenaali, hahahh.

image
image
image

Vaikka Wingstonin siivet oli ennen mun ehdoton ykkösruoka, tilasin tällä kertaa kana-vuohenjuusto-burgerin bataattiranskalaisilla. Super valinta, oli niin hyvää! Tuo kurkkumajoneesi ei kyllä ollut niin hyvä kuin odotin, eli ensi kerralla sitä mangodippiä tai currymajoneesia. Oon ehkä vuosien varrella kyllästynyt wingsseihin ja niiden kastikkeeseen, joka on alkanut maistua tunkkaiselta, mutta hampparit nyt toimii aina. Oon vissiin oululaistunut? Tai ainakin tuntuu siltä, että känkyn lisäksi Oulussa syödään ravintoloissa tosi paljon burgereita.
Mutta o-ou, kohta loppuu tällaiset ruokakuvat. Ensi viikosta lähtien nimittäin mun syömiset tulee vähän muuttumaan – niistä hommista lisää lähipäivinä :)

image

Perhebrunssi ja ajatuksia ystävyydestä

24 elokuun, 2015

image

Viime viikonloppu oli mahtava.

Kaksi tyttöä meän kymmenen hengen kaveriporukasta lähtee syksyllä vaihtoon Eurooppaan ja yksi meistä taas palasi Suomeen monen kuukauden jälkeen. Päätettiin siksi kokoontua meän kotikaupunkiin eli Rovaniemelle viikonlopuksi – ja oli niin parasta nähdä noita kaikkia, että itkin sunnuntaina vissiin kolmesti, kun porukka lähti taas eri teille.

>Lauantaina järjestettiin yhdessä brunssi, jonka äärelle kokoonnuttiin iltapäivällä. Tajuttiin samalla, että me pidettiin tasan vuosi sitten samanlainen perheaamiainen Helsingissä. Silloin suurin osa porukasta sai kuulla isoja, ihania uutisia, sillä Eve halusi kertoa kaikille kasvotusten, että meän porukkaan on tulossa yhdestoista pikku jäsen. Ja siinä sitä nyt oltiin, syömässä vohveleita niin kuin vuosi sitten, mutta nyt mukana oli myös Otto-vauva :) Tuo on kyllä yksi parhaista asioista bloggaamisessa: se, että tänne postauksiin on kätkeytynyt ihan mahdoton määrä muistoja ja hetkiä, joista ei ilman blogia tulisi kirjoitettua.

 

image
imageimageimage
 

Koko viikonlopun aikana näin yhtä lukuunottamatta kaikkia meän porukan tytöistä, mikä on tosi harvinaista nykyään. Oulu-tyttöjen kanssa nyt onneksi tulee hengailtua joka viikko, ja oon kiitollinen siitä, että täällä Oulussa asuu kuitenkin kuusi henkeä kymmenestä. En tiiä, osaanko edes selittää, mikä meän porukassa on se juttu. Se, minkä takia nuo tytöt on mulle eräänlainen perhe, yksi mun elämän tukiverkoista. Yksi merkittävä tekijä on tietenkin se, että noiden kanssa on tullut vietettyä aikaa lähemmäs vuosikymmenen verran – osan kanssa vähemmän aikaa, yhden kanssa vielä kauemmin. Lisäksi mie rakastan sitä, miten tyttöjen kanssa voi sekä nauraa että itkeä. Voi juhlia, tanssia, bilettää aamuun asti, ja kuitenkin voi myös puhua mistä tahansa, jakaa omat pelot ja surut ja kokemukset ja olla samalla varma, että muut haluaa kuulla kaikesta. Sillä niinhän miekin haluan, olla tukena jokaiselle yhdeksälle ja lohduttaa, jos jotain sattuu. Nyt kun pysähtyy miettimään, tajuaa taas, kuinka hyvin sitä loppujen lopuksi tunteekaan nuo yhdeksän ihmistä. Hyvät ja huonot puolet, jokaisen naurun, unelmat, huumorintajun ja pikku nippelitietoa lempikarkeista pelkoihin ja vaatetyyliin.

Yksi tärkeä asia on myös se, kuinka samanlaisia me ollaan tietyllä tavalla, ja miten toisaalta se jokaisen oma persoona saa korostua porukassa. Musta tuntuu, että oon vuosien varrella oppinut jotain jokaiselta tytöltä, ja jokaisella on se omanlainen energia, joka tarttuu. Netan poikaystävä nauroi viikonloppuna, ettei oo ennen tavannut tyttöjä, jotka laulaisi samalla tavalla kuin me. Yhtäkkiä jostain jutusta tai keskustelussa esiintyneestä sanasta tulee joku biisi jollekin mieleen, ja kun yksi alkaa randomisti laulaa (tai räpätä tai joikhata, mitä näitä nyt oli), loputkin porukasta liittyy kovaäänisesti mukaan ja samassa ollaankin kuin jonkun musikaalin keskellä. Lauantaina kajahti ilmoille ainakin parit Disney-biisit sekä klassikko Mean girls -leffasta: ”All you sucka MCs ain’t got nothin’ on me, from my grades to my lines you can’t touch Kevin G! I’m a mathlete…”

 

image
 

Musta on myös ihmeellistä ja niin mahtavaa, kuinka jokainen meän tytöistä on mulle niin läheinen. Tietenkin sitä tietää parhaiten Oulussa asuvien kuulumiset, ja välillä on aikoja, etten oo ryhmäkeskusteluja lukuunottamatta puhunut jonkun kanssa moneen kuukauteen, mutta silti olisi ihan sama, kuka meistä olisi lähdössä vaihtoon: itkisin jokaisen lähdön kohdalla. Ja samalla olisin hiton onnellinen toisen puolesta, enkä oikeastaan osaa kuvitella, että olisin kellekään aidosti kateellinen mistään. Ehkä siksi meillä on loppujen lopuksi niin vähän mitään riitoja ja draamaa, jokainen keskittyy elämään omaa elämää eikä keskity vertailemaan itseään muihin.

Sitten on vaan se jokin taika, jota mie en itsekään ymmärrä; taika, jonka ansiosta mikään välimatka tai erossa oltu aika ei vaikuta meän ystävyyssuhteisiin. Aina kun nähdään, tuntuu kuin päivääkään ei olisi kulunut viime näkemästä, eikä oikeastaan vaan ole mitään tilanteita, joissa meillä olisi tavalla kiusallista yhdessä. Niin kuin palaisi kotiin.

Saapa nähdä, koska ensi kerran istutaan tälleen saman pöydän ääreen. Voi olla, että siihen menee puoli vuotta tai vuosi, mutta onneksi siihen asti Whatsapp laulaa ja huonot läpät lentää aina sinne Keski-Eurooppaan saakka.