En oikein osaa sanoa, hymyilyttääkö vai itkettääkö mua tuossa kuvassa.
Ehkä se kertoo tämän hetken olosta aika paljon. En nimittäin oo tosi pitkään aikaan ollut näin surullinen kuin viime päivinä. Kyyneleitä illalla, kyyneleitä aamulla, eikä perus arki jaksa kiinnostaa. Välillä tietenkin tulee hetkiä, jolloin nuo asiat unohtaa ja pystyy keskittymään kaikkeen muuhun, juttelemaan ja nauramaan, mutta varsinkin hiljaisuudessa se suru nousee takaisin pintaan. Ihmissuhteet on sellaisia juttuja, joista en halua enää niin hirveän tarkasti blogissa puhua, ja siksi mie kerron surun syystä vain sen, että asia liittyy minun perheeseen. Kukaan ei ole kuitenkaan poistunut mun elämästä, eikä mulla siis ole tavallaan mitään hätää. Mutta on vaan niin paha olla toisten puolesta.
Oon muuten tässä jo jonkin aikaa miettinyt erästä asiaa, joka alkoi pyöriä mielessä jo ennen näitä viime päivien tapahtumia. Koska munkin elämässä on sattunut vähän kaikenlaista aina lapsuudesta nuoruuteen saakka, oon joskus pohtinut, onkohan sellaisesta tietynlaisesta haikeudesta tullut vuosien varrella mulle… tapa olla. Tapa suhtautua elämään. Tai siis, osaan olla tosi onnellinen ja hehkuttaa kivoja juttuja, mutta onko se sitten kuitenkaan sellaista kokonaisvaltaista onnellisuutta? Kannanko mie kaikesta huolimatta sellaista pientä melankolianyyttiä aina mukanani, valmiina turvautumaan siihen ja hiljaisiin iltapäiviin, tyhjiksi katettuihin pöytiin ja auringonlaskun väreihin taivaalla. Ei kai se olisi ihmekään kaiken sen jälkeen, mitä oon kokenut – mutta ehkä eniten mietityttääkin se, osaanko joskus lopulta päästää siitä irti. Haikeus ja sellainen pieni suru on jotenkin turvallinen olotila mulle, kotoisa ja tuttu. En kuitenkaan nyt tarkoita sitä, että oisin nauttinut näistä viime päivistä, en todellakaan, vaan tarkoitan sellaista haaleampaa tunnetta.
Toisaalta sen pienen nyytin voi kuvitella turvariepuna taakan sijaan. Ja ehkä parhaimmillaan se pikku kantamus voi toimia ihan hyvin niinkin, että tilanteen vaatiessa pysähdyn, annan sen pienen melankolian olla hiljaa lähellä ja katson maailmaa sen silmien kautta hetken ajan. Jos uskaltaa pysähtyä ja tuntea, näkee väkisinkin elämässä paljon kauniita asioita, vaikka se näkökyky välillä sattuukin. Tämä on ehkä se piirre minussa, jota mie sekä inhoan että rakastan. Inhoan sitä, miten helposti mulla säälittää tietyt asiat ja ihmiset, inhoan ajatella elämää tällä tavalla ja inhoan sitä, etten välillä pysty olemaan itsekäs, vaan näen tahtomattakin asioista sen toisen puolen ja ymmärrän, vaikken haluaisi.Toisaalta, kyllä mie rakastan sitä mitä mie oon. Koska tällaista tyttöä ne mun läheisetkin rakastaa, hassut.
