Mooi.
Niin kuin kuvista huomaa, oon tällä hetkellä Rovaniemellä. Saavuin tänne maanantaina ja lähden takaisin Ouluun tänä iltana, mutta halusin uhrata viimeisestä päivästä tunnin pätkän teille jutskailemiseen. Tästä saattaa tulla vähän pidempi postaus, sillä mulla on pitkästä aikaa sellainen vapautunut olo blogiin kirjoittamisen suhteen. Tuntuu, kuin olisin jonkin uuden ja ihanan kynnyksellä – kesähän se tietenkin on, mutta oon samalla myös avaamassa uutta kautta blogin suhteen. Ehkä ne kulkeekin aika hyvin rinnakkain. Viime syksynähän mie aloin ottaa vähän omaa lomaa intensiivisestä bloggaamisesta (jota se oli esimerkiksi viime vuoden keväänä 2013, jolloin oikeasti melkein elin bloggaamiselle), ja tänä keväänä aattelin blogiportaaliin siirtymisen olevan ratkaisu lukkoihin. Eihän se suoranaisesti ollut, sillä mie huomasin ikävöiväni jo omaa ulkoasuakin niin paljon, ettei haluttanut hirveästi julkaista juttuja – mutta, en kadu kyllä hetkeäkään, että kokeilin Blogbookia. Tutustuin uusiin ihmisiin, opin uutta ja oli muutenkin siistiä olla mukana avaamassa kokonaan uutta sivustoa Suomen blogimaisemassa.
Kaikista tärkeintä kuitenkin oli, että kolmen kuukauden aikana tajusin, mitä haluan. Haluan pitää blogia, haluan pitää sitä omannäköisillä sivuillani, haluan tehdä sitä täysillä ja haluan tehdä sitä nyt.
Ja nyt onkin paras aika aloittaa puhtaalta pöydältä. Viime vuonna pöydän sotkeminen eli pieni blogijumi alkoi kesällä, kun ensin mun elämässä tapahtui niitä kuuluisia isoja muutoksia. Kesää seurasi tietenkin syksy, jolloin aloitin yliopiston toisen opiskeluvuoden tietäen, että mun pitää paikata ensimmäisenä vuonna kesken jääneet kurssit, tentit ja työt. Opettelin opiskelemaan ja sietämään stressiä, kävin paljon salilla ja tein edelleen töitä Kempeleen Zeppelinissä (ja rakastuin), jolloin bloggaaminen jäi vähän taka-alalle. Keväällä blogiportaalissa aloittaminen vaikutti lupaavalta uudelta alulta, mutta kevät ei sitten kuitenkaan ollut hyvä aika uudistautua kaikkien kouluhommien keskellä.
Mutta nyt oon ensinnäkin saanut kaikki lukuvuoden opiskelujutut valmiiksi, yhtä uudelleen kirjoitettavaa esseetä ja tenttiä lukuunottamatta. Oon oikeastaan ihan ylpeä siitä, miten mun toka vuosi yliopistossa meni: sain paikattua melkein kaikki fuksivuoden laiskottelut ja luovuttamiset, opin oppimisesta ja siitä, miten mun kannattaa käydä kursseja. Jos saan nuo mun mainitsemat rästit hoidettua kesäkuun aikana, mulla on sitten 90 opintopistettä, eli oon suunnilleen oikeassa aikataulussa. Eikä tuo oo itsestään selvää viime vuoden takia, sillä luulin oikeasti jossain vaiheessa, etten ehdi enkä jaksa enää kiriä muiden tasolle. Kylläpä se vaatikin sen, että jostain oli pakko leikata, ja tässä tapauksessa se taisi olla blogiin panostaminen. (Kiinnostaisiko teillä muuten lukea joku pieni opiskelupostaus? Voisin vähän kertoilla, millaisia kursseja tuolla suomen kielessä on ja muita yliopistojuttuja.)
Mutta, on tämä kyllä ollut niin outoakin. Luin just viime keväisiä postauksia ja hämmästelin yksinäni, kuinka paljon ja tarkkaan oon kertonut kaikesta tänne – olin oikeastaan ihan unohtanut sen. Ja nyt viime päivinä, kun oon ilosta soikeana suunnitellut seuraavien viikkojen postauksia ja arvontoja ja mallaillut blogin ulkoasua, oon taas tajunnut rakastavani tätä hommaa. Hassua muuten, kuinka postauksia lukiessa palautuu mieleen kaikki vanhat ajatukset ja fiilikset elämästä, ja miten voi melkein nähdä itsessä tapahtuneet muutokset. Mie oon kyllä muuttunut vuodessa, huh huh. Ehkä merkittävin juttu on se yleinen olo, tasapaino. Ei sillä, ettei ne mielialat heittelisi (perkele mustelmilla aina), mutta ei heittele niin pahasti. Ahdistuneisuus on kadonnut melkein kokonaan tämän toisen opiskeluvuoden aikana, mikä on valtava valtava valtava ero siihen yliopiston ekaan vuoteen verrattuna. Siksi siitä ei ehkä halutakaan enää puhua blogin puolella niin kuin ennen, ei jaksa rypeä menneessä. Mutten myöskään halua olla mainitsematta asiasta sanallakaan, sillä joku voi vielä luulla vaikenemisen tarkoittavan päinvastaista :) Ei tarkoita, mie voin oikeasti niin hyvin nykyään. Se mun vanha avautumispostaus tuntuu jopa kaukaiselta tällä hetkellä.
Mie oon aina kova tyttö vannomaan, että ”Tästä tulee paras kesä/talvi/vuosi/reissu/minuutti ikinä!” ja totta kai oon taas päättänyt, että tästä kesästä tulee hienoin koskaan. Mutta nyt on oikeasti sellainen olo, ettei puheet jää puheiksi – eihän ne viime kesänäkään jääneet. Ja vaikka on vielä toukokuu, oon jo nyt päässyt nauttimaan kesäjutuista: keskiviikko-Kaarlesta, aamuöisestä majoneesipizzasta parvekkeella, rusketuksesta, farkkushortseista, t-paidassa lenkkeilystä, jäätelöstä, Keltaisessa Aitassa istumisesta ja ihanasta huolettomuudesta. Täällä Rovaniemelläkin on ollut ihan mukavaa, on saanut olla perheen kanssa ja painia meän Lila-collien kanssa. Oon myös käynyt jo kahdesti siltojen lenkin ilta-auringon paistaessa jokimaisemien yllä, oi. Haluttaisi kyllä jäädä tänne Rovaniemelle viikonlopuksi, koska osa meän tyttöporukan tytöistä tulee tänne valmistujaisiin. Aaaa olisi niin huippua päästä lakkiaisiin ja mennä illalla Tivoliin katsomaan Karri Koiraa, mutta mullapa on töitä huomenna. Ja pitää päästä kämpille järjestelemään paikkoja :)Asun nyt tosiaan sitten minun Maijan kanssa yhdessä, mutten oo vielä ehtinyt kovin montaa ns. tavallista yötä viettää meän kommuunisssa. Tytöt oli meillä yötä viime viikolla, osa ajasta on mennyt poikaystävän luona ja nyt oon ollut täällä reissussa. Mutta, onneksi meillä on vaikka kuinka paljon aikaa tottua yhdessä asumiseen ja lopulta varmasti kyllästyä toisen naamaan, haha. Nyt viikonloppuna mulla on tosiaan töitä, ja lisäksi suunnitelmissa on ottaa taas kuvia
Harrin kanssa. Muutoin aion vaan nauttia, oikeasti, tästä kesästä joka hetkestä auringosta sateesta kaduista ihmisistä musiikista kuvaamisesta.
Apua, oon jotenkin aivan innoissaan kaikesta. Kesäkuu täynnä bloggailua, hengailua, reissailua ja vähän töitä. Ensi viikolla tuparit, vapaa juhannus, kesäkuun lopussa Sorafestit, heinäkuussa ehkä Helsinkiin ja elokuussa vielä Weekendit. Kesäkämppä Maijan kanssa, pyörä, kamera ja vähän taskurahaa – niillä saa jo paljon aikaan. Mie en malttaisi odottaa, että mun blogiyhteistyönä saatu muistivihko tulee postissa perille, sillä haluan äkkiä päästä tekemään to do -listoja tätä kesää varten. Spontaanit ideat ja teot on parhaita, mutta ehkä tuollaiset listat just auttaa varmistaan, että niitä spontaaneja juttuja tulee tehtyä. Ajattelin kuvata mun listan teillekin sitten ensi viikolla, ei varmaan haittaa :) Kesän fiilistely on ehkä parasta mitä on.
Ja sitten pikku välikommentti: ei hele tätä aivastelua! Mun allergialääkkeet on loppu, bä. Äiti tekee mulle just kuulemma jotain ruokaa, joka parantaa mun ”nuhan”. Thaimaassahan uskotaan vähän kaikkeen, esimerkiksi tiettyjen ruokien hoitavaan vaikutukseen, muttei näköjään allergiaan :D Äiti on tosiaan ollut Thaimaassa marraskuusta asti, ja nähtiin nyt ekaa kertaa puoleen vuoteen. Ihmettelen kyllä, miten eri kuvan uutiset on antaneet Thaimaan tilanteesta kuin mitä äiti selittää. Meän sukulaisetkin on käyneet Bangkokissa mielenosoituksissa, mutta enemmänkin päiväretkellä eväät mukana kuin kyyneleet silmissä taistelemassa. Onneksi esimerkiksi mun mummo asuu Chon burissa vähän kauempana, ei yllä tulvat ja rauhattomuudet yleensä sinne asti. Pitäisi kyllä päästä käymään siellä, viimeisin reissu oli mun välivuotena marraskuussa 2011. Tuntuu, etten osaa puhuakaan mittään äitille, ihan ruostunut thai äitin reissun aikana, hah.Kahdeltatoista meenkin sitten mun äitipuolen liikkeeseen ja mun tukka leikataan ja värjätään ekaa kertaa sitten… öö viime kesän? Pakko ottaa ihan kuvat tästä mun nykyisestä reuhkasta, ehkä pisimmillään ikinä! Kampaajan jälkeen mennään varmaankin Amarillon terassille syömään mun äitipuolen ja pikkusiskon kanssa, jonka jälkeen näen Nettaa, oi. Illalla sitten junaan ja Ouluun.
Jaksoikohan kukaan lukea tätä loppuun? Toivottavasti ootte löytäneet muuton jälkeen tienne tänne ja ootte yhtä valmiina tulevaan kesään kuin mie. Mukavaa Helatorstaita kaikille, nautiskelkaa muruset <3
Apua kun meinaa tulla taas paha mieli näitä kuvia katsoessa. Eihän se eilinen puolikas nimittäin mennyt nappiin, maaliin tai mihinkään muuhunkaan.
Aamulla herättiin Maijan kanssa aikaisin, syötiin aamupalaa ja jännitettiin yhdessä. Mulla oli ihan yllättävän hyvä olo allergian suhteen, nenäkään ei ollut mitenkään kovin tukossa. Puolimaratonin lähtö oli kahdeltatoista, joten mentiin yhdentoista aikaan Raattiin. Aurinko paistoi tosi lämpimästi ja Raatissa oli ihanan jännittynyt tunnelma :) Muistin jopa ottaa kaiken tarpeellisen mukaan:
Tritaniumista blogiyhteistyönä saadut kompressiosäärystimet, musiikit, vesipullovyö ja sykemittarin kello ajanottoa varten. Me haettiin mun kisanumero, moikattiin minun isää ja pikkusiskoa, jotka tuli katsomaan juoksua Rovaniemeltä asti, ja mentiin aika viime tingassa starttiin. Oli niin jännää!
Sitten se oli menoa. Lähdettiin juoksemaan Nallikarille päin, mutta jo ekan juomapisteen kohdalla mun olo alkoi paheta. Tuntui, kuin kurkunpää olisi mennyt tukkoon ja reilun vartin jälkeen mun hengitys alkoi kuulostaa siltä kuin olisin ollut tukehtumassa astmakohtaukseen, enkä mie pystynyt hengittämään syvään, vaan vedin sellaisia lyhyitä henkäisyjä, jotka tuntui jäävän ihan puolitiehen. Mulle tuli myös samanlainen kipu kuin kipeänä treenatessa, tiiättekö kun keuhkoja silleen raastaa ja veri maistuu vähän suussa? Mulla alkoi tulla sellainen pieni paniikki, hidastin vauhtia reilusti ja koitin aatella, että kyllä tämä menee ohi. Tosi monet ohittajat kääntyi katsomaan mua, varmaan just sen hirveän äänen takia. Siinä vaiheessa tiesin jo, etten tuu juoksemaan sitä puolikasta loppuun, ja alkoi tietenkin itkettää, mikä taas pahensi entisestään hengittämistä. Sinnittelin toiselle juomapisteelle Tuiran rantaan ja purskahdin itkuun. Se olo oli aivan hirveä, olin niin pettynyt ja paniikissa ja huh huh. Annoin mun numeron järjestäjälle, soitin mun isälle ja menin sitten kauemmas nurmikolle makaamaan ja itkin siellä koivun alla :D Mun hengitys vinkui ja rohisi vielä silloinkin, kun lähdin takaisin kohti Raattia, ihan kuin mulle olisi yhtäkkiä tullut paha yskä.
Mutta, tapahtui sitten jotain hyvääkin! Kamalasta olosta huolimatta halusin mennä kannustamaan Maijaa maaliin, ja vitsi minun tyttö veti oman ennätyksensä 1 h 41 min, ollen samalla meän sarjan kolmas. Olin niin ylpeä, että se tunne meni oman katkeruudenkin yli :)
Aloin kyllä jälkeenpäin epäillä itseäni ja miettiä, kuvittelinko vaan sen kamalan olon ja luovutinko liian helpolla. Tosi ärsyttävää, ei tässä oikeasti auta jossitella ja pitäisi olla ylpeä, että edes yritin, vaikka tiesin tämän allergian olevan näin paha tänä vuonna.
Myöhemmin iltapäivällä mentiin sitten Toripolliisiin syömään. Tuli jo siinä vaiheessa vähän parempi mieli :)
Mutta semmonen se oli, Sitan eka puolimaraton! Jäi kyllä pienet traumat, tai siis toisaalta tuntuu, että haluan mahdollisimman pian yrittää uudestaan ja hoitaa homman pois alta, mutta toisaalta mulle jäi sellainen pelko – se viimeinen kilometri oli niin kamala, vaikka koitankin järkeillä, että allergian syytä se suurimmaksi osaksi oli. Mutta, nyt se mun kesä vihdoin alkoi! Ei tarvitse enää tilata limsaa terassilla tai suunnitella treenejä. Eilen oltiinkin sitten Kaarlessa ja sain vielä majoneesipizzaakin yöllä.
Nyt pitää alkaa katsomaan Suomen peliä, ää! Moika!
